— Hän on todellinen Ahrimanin edustaja maan päällä — huomautti
Haoma.
— Hän on hallitsijaan ja kansojen painajainen — lisäsi Gurase.
— Mutta älkäämme tänä juhlahetkenä pimittäkö mieliämme muistelemalla tuota kiittämätöntä ja julmaa miestä, — virkkoi Iredsh. — Ajatelkaamme vaan, että jalo Hassan Ibn Ali tänään toistamiseen on täyttänyt nuoruutensa lupauksen minua kohtaan; ja hän on ulotuttanut sen koko parsien heimoon. Sillä epäilemättä on tämä vapautustyö hänen ansionsa.
— Isäni tahtoo, selitti Demur, joka aina itsetietoisena ja mielellään kuuli isäänsä kiitettävän, — isäni tahtoo, että kaikki avaran Persian valtakunnan eri kansat eläisivät sovussa ja vapaina. Senpä vuoksi hän on kauan parsienkin vapauden asiaa ajanut.
— Minä iloitsen suuresti siitä, jatkoi Iredsh, että meidän ystävyytemme on jatkunut poikiemme kesken. Selvä todistus siitä on tulosi tänne, Demur.
Nyt tuli palvelija, Sevare, destur mobedin pöydän luo ja ilmoitti, että juhlan kilpa-ammunta pian oli alkava. Iredsh ja hänen pöytäkumppaninsa nousivat siis kentän syrjässä olevalle ampumaradalle mennäkseen. Haoma poikkesi kuitenkin ensin vapautettuja vankeja katsomaan, sanoakseen heille muutaman ystävällisen sanan. Mutta saavuttuaan heidän pöytänsä luo, huomasi hän sen tyhjäksi. Lähistössä juhlivilta sai hän kuulla, että kaksi nuorempaa vangeista jo kohta aterian loputtua oli kantanut vankivanhuksen pois. Haoma meni nyt siihen destur mobedin asuntoryhmään kuuluvaan telttaan, joka vastaiseksi oli annettu vapautettujen vankien asuttavaksi. Siellä loikoi vuoteella vanha Salfer, ankaran kuumeen pauloissa ja pyysi tuon tuostakin Vohumenolta ja Arastalta kylmää vettä jäähdyttääkseen polttavia huuliaan.
Vohumeno ja Arasta kertoivat nyt, että vanhus jo aterian kuluessa oli tuntenut suurta pahoinvointia ja että hän heti sen loputtua oli pyytänyt päästä levolle.
Huolimatta kovasta kuumeestaan ei Salfer vielä hourinut, vaan tunsi
Haoman, kuultuaan hänen äänensä.
— Kiitos, tuhannesti kiitos, hyväntekijämme! Ormuzd sinua monenkertaisesti siunatkoon! — sanoi hän heikolla äänellä.
Haoma tahtoi toimittaa hänelle lääkeapua. Mutta ei yksikään tautienparantaja ollut saatavissa, ja ne, jotka tavattiin ja joita kehoitettiin tulemaan vanhan Salferin avuksi, kieltäytyivät kiven kovaan tahraamasta taitoansa tarjoamalla sitä häpeävangin avuksi. Koska Haoma ei tahtonut juhlan kuluessa turvautua mihinkään ankarampiin keinoihin pakoittaakseen näitä henkilöitä täyttämään ihmisyyden vaatimuksia, tyytyi hän lopulta antamaan Salierille erästä juomaa, jonka taitava, lääkekasvia tunteva vanha palvelijatar Rudabe oli valmistanut. Tätä juomaa maistettuaan, tuntui Salfer saavan huojennusta. Ja teltassa olijat puhuivat keskenään kuiskaten, koska kuulivat sairaan jo tasaisemmin hengittävän ja toivoivat hänen vaipuvan uneen. Mutta äkkiä virkkoi Salfer: