— Viekää minut huomenna mukaanne tuliuhrille. Tunnen, etten enää kauan voi elää, ja tahtoisin vielä kerran olla mukana Ormuzdia ylistämässä, saadakseni ennen kuolemaani sen varmuuden, että hän on antanut minulle anteeksi.
— Jos suinkin jaksat huomenna, sanoi Vohumeno — viemme sinut uhripaikalle. Rauhoitu siis ja nuku.
— Laskeutukaa myöskin te levolle kehoitti Haoma Vohumenoa ja
Arastaa. — Lepoa tarvitsette tekin. Rauhaisaa yötä ystäväni!
— Rauhaisaa yötä! huudahtivat molemmat nuoret miehet. Ja Vohumeno lisäsi: — Kiitos, hyväntekijämme!
Arastakin virkkoi poistuvalle:
— Ormuzdin siunaus sinulle vapahtajamme!
Poistuessaan ajatteli Haoma tyydytetyin mielin, että vankiparat nyt ensi kertaa saivat maata puhtailla vuoteilla sekä hengittää vapauden ja yön virkistävää ilmaa. — Hän ohjasi sitten kulkunsa ampumaradalle. Siellä oli kilpailu jo täydessä vauhdissa. Joukko vahvajänterisiä nuorukaisia, jouset olalla, seisoi radan toisessa päässä. Toiseen päähän oli pystytetty aloepuisista laudoista tehty leveä ampumataulu. Sen keskelle oli asetettu valkoisista zhasmiineista ja punaisista ruusuista tehtyjä vähäisiä seppeleitä, jotka ampujien luota näyttivät jotenkin pieniltä renkailta. Niitä oli viisi luvultaan, ja ne oli kiinnitetty ampumalautaan siten, että yksi oli keskellä ja neljä muuta neliökuvioisesti sen ympärillä. Ampujien piti koettaa ampua nuolensa niin, että ne osuivat lautaan näiden kukkaisrengasten sisään. Ensin oli tähdättävä keskimäiseen, ja sitten järjestään kaikkiin sen ympärillä oleviin kiehkuroihin. Kilpailevien nuorukaisten vieressä seisoi parvi parsien kauniimpia nuoria neitosia, palkintoseppeleet käsissä. Ken osasi kolmeen kukkaisrenkaaseen perätysten, sai toisen palkinnon: plataanilehtisen seppeleen, jonka hienot immenkädet katsojien suosiota huutaessa laskivat ampujan päähän. Pitkän välimatkan sekä epävakaan loimuavan soihtuvalon vuoksi ei kukaan onnistunut kolmeen renkaaseen osaamaan. Hetken kuluttua sai katseleva kansa tilaisuuden huutaa suosiotaan onnelliselle ampujalle, joka osui kolmasti oikeaan. Se nuori mies, joka näin ensiksi saavutti plataaniseppeleen, huomattiin Iredshin palvelijaksi, Sevareksi. Hänen paksulihaksiset käsivartensa ja taitonsa osoittivat, ettei hän muuten ollut raukka, joskohta hän äärimäisellä kauhistuksella oli rotkovankeja pelännyt.
Ensimäisen palkinnon, silkkiplataaniseppeleen, ottaja antoi kauan odottaa itseään. Sillä koe oli vaikea: täytyi kiidättää nuoli säädetyssä järjestyksessä jokaiseen noista viidestä seppeleestä.
— Yhden tiedän, joka palkinnon veisi — sanoi vanha Gurase, katseltuaan ampujien turhia yrityksiä. — Se on Vohumeno.
Ympärillä olevien paheksuva murina pakoitti hänet vaikenemaan.