Mielenkiinto kiihtyi kiihtymistään. Demurin seuralaisetkin astuivat ampumakohdalle ja panivat parastaan. Mutta liekö hovilaistoimi vai maljanmaisteleminen saattanut heidän kätensä epävakaviksi — järjestään he vaan ampuivat seppeleiden viereen. Jopa yksi ampui nuolensa kiinni itse seppeleeseen, niin että pari kukkaa siitä irtaantui. Tätä pidettiin erityisenä taitamattomuutena, eivätkä ympärilläolevat katsojat voineet peittää siitä syntynyttä hilpeyttään. Varsinkin vanha Gurase, joka itse nuorempana oli ollut oiva ampuja, piti tuota hovilaisen koetta niin epäonnistuneena, että purskahti äänekkääseen nauruun. Kuitenkin hän seuraavassa tuokiossa katui tätä hilpeydenpurkaustaan, peljäten loukanneensa vieraita, ja siveli, ollen perin hämillään, harmaata partaansa. Hovilaiset taas eivät olleet millänsäkään tästä tyhjästä touhustaan, vaan väistyivät hymysuin ja puoleksi hoiperrellen kansanjoukkoon.
Demuria kuitenkin hieman suututti tuo seuralaistensa epäonnistuminen ja sen aiheuttama hilpeys, ja hänet valtasi suuri halu korjata heidän mainettaan tarttumalla itse jouseen. Hän näet oli shaahin metsästysretkiltä tunnettu tarkaksi tähtääjäksi ja varmaksi saaliinkaatajaksi. Hän astui siis kilpailevien riviin vuoroansa odottamaan. Katselijoiden jännitys oli nyt noussut äärilleen, ja kun Demur sitten tarttui jouseen, oli yleinen hiljaisuus vallalla. Ihmettelevä väkijoukko sai nyt nähdä, miten hän järkähtämättä ja pitkään tähtäsi, ja miten hän erehtymättä osui järjestään jokaiseen viidestä kukkakiehkurasta. Loppumattomien ihastushuutojen raikuessa laski sievin impi silkkiplataani-seppeleen korkean vieraan päähän, ja koska Iredsh nyt oli julistanut juhlan päättyneeksi, saatettiin hän ja hänen seppelöity vieraansa riemukulussa destur mobedin teltta-asunnolle.
Haomakin oli saapunut parhaaksi ystävänsä voittoriemua näkemään; hän yhtyi tiellä Demuriin ja virkkoi:
— En luullut, että hovielämä olisi sinua näin vähän kyennyt veltostuttamaan.
Demur vaan hymyili.
* * * * *
Soihdut juhlakentällä oli sammutettu, juhlailo vaiennut ja parsit palanneet asuntoihinsa levolle. Johdettuaan Demurin seuralaisineen erityiseen heitä varten koristettuun telttaan sekä vanhemmilleen ja sisarelleen yöhyväiset sanottuaan, oli Haoma mennyt makuuteltalleen. Sen ovella hän pysähtyi hetkeksi, katsellen tummavarjoista pyhää plataanilehtoa sekä kuutamon hopeoimia lumihuippuja. Lapsuuden muistot heräsivät hänessä, ja viihdyttävä kodin tunne mielessä laskeusi hän sisarensa Armaitiksen kukilla reunustamalle vuoteelle.
Lepo ja uni valtasi parsiheimon. Yö oli hiljainen; ja tuskin kukaan enää kuuli ison hietakellon ääressä valvovan yövartijan torventoitotusta, joka ilmoitti seuraavaa, juhlan lopusta kulunutta yönhetkeä.
YHDEKSÄS LUKU.
Yövartija oli tavallista kovemmalla toitotuksella ilmoittanut nousuhetken tulleen, ja huolimatta lyhyestä unestaan, olivat parsit vitkastelematta hyljänneet vuoteensa ja pukeutuneet tuliuhrille lähteäkseen. Leveä, hyvin tasoitettu tie johti kaakkoa kohti. Sitä myöten solui nyt eteenpäin hiljaa ja juhlallisesti parsien jaloryhtinen, kaunis joukko. Kaikilla oli yllä hienosta valkeasta liinasta tehdyt vaatteet, ja herbedeillä pitkää liinavaippaa koossapitämässä leveä keltainen nahkavyö, kosti. Jonon etupäässä kulkivat vieretysten Iredsh ja Haoma, heitä seurasivat herbedit ja sitten muu kansa. Jonon päättivät Vohumeno ja Arasta, jotka kantotuolissa kuljettivat vanhaa Salferia. Tämä oli, huolimatta arveluttavasta heikkoudestaan, välttämättömästä tahtonut tulla mukaan. Hänen silmänsä, jotka olivat voineet kestää soihtuvaloa, eivät sietäneet aamuhämärää, vaan oli hänen täytynyt sidotuttaa huivi silmilleen.