Haoma kantoi vasemmassa kädessään katettua hopeamaljaa, joka sisälsi uhritilassa tarvittavaa kukista valmistettua tuoksupölyä. Oikeassa kädessään hän kantoi teräväkärkistä keihästä.
Aamun valkeneminen edistyi edistymistään. Mutta auringonnousun kohdalla peitti taivaanrannan synkkä musta pilvi.
— Tuo on paha enne — sanoi Iredshin takana astuva Gurase osoittaen pilveä. — Kunhan ei Ahriman peittäisi meiltä aurinkoa ja taivasta!
— Olkaamme hyvässä toivossa! — rauhoitti Iredsh. — Ormuzd on kyllä paneva väkensä liikkeelle karkoittaakseen pimeyden joukot.
Tuskin oli hän ehtinyt tämän sanoa, kun pensaikosta tien vierestä kuului omituista kohinaa. Ja seuraavassa tuokiossa tuli näkyviin suuri käärme, joka kiemurtaen sinimustaa paisuvaa ruumistaan mateli esiin tien halki.
Haoma nosti keihäänsä pystyyn merkiksi, että jonon oli hetkeksi pysähtyminen. Sitten hän ryhtyi käärmettä tappamaan, sillä sen henkiin jättäminen olisi ollut paha enne. Hetken kestäneen kamppailun jälkeen halkaisi Haoman keihäs käärmeen pään. Keihäänsä kärjen terävillä syrjillä hän irroitti pään kokonaan ruumiista. Kaivettiin sitten tien viereen kuoppa, johon käärmeen pää laskettiin ja joka sitten taas mullalla peitettiin. Käärmeen vielä kiemurteleva ruumis naulattiin kiinni kallioseinän halkeamiin.
Nyt parsit päästivät helpoituksen huokauksen. Sillä olivathan vuoristossa tiheään luikertavat käärmeet Ahrimanin ilkeitä daiveja, jotka usein parsien kulkiessa tuliuhrille, pahaa ennustaen tulivat heidän tielleen. Ellei silloin näyttäynyttä käärmettä saatu tapetuksi, oli varsin arveluttavaa ryhtyä uhritoimitukseen. Syytä oli siis tyytyväisyyteen, kun vihollinen onnellisesti oli saatu tuhotuksi.
Juhlallisen äänettöminä, mutta mielissään iloisina, lähtivät parsit taas liikkeelle. Tie kohosi nyt kohoamistaan, ja pian rupesi näkymään se tasainen vuorenhuippu, jolla parsien pyhin tulialttari oli pystytetty. Jo näkyi tulenvartijan, Hedshirin, pieni maja, joka oli rakennettu kallioseinän suojaan. Hedshir, kaljupää, valkeapartainen vanhus seisoi majansa edessä; hänen vartalonsa kuvastui selvästi aamutaivasta vastaan, ja hän ojensi kätensä tervehdykseksi tulevia kohtaan. Päivä valkeni valkenemistaan ja tumman pilven takaa näkyi aamuruskon purppurahohde. Jo saapuivat parsien jonon etumaiset uhrikukkulalle. Perille tulleet asettuivat kummun laakeudelle odottamaan toisia. Ja kun kaikki olivat perillä, menivät he, tuliuhrin toimittaja, Haoma, ensinnä, voimakkaan vuorikosken luo. Se syöksyi vaahdoten alas ylemmiltä kallioilta ja kaatoi runsaat vesijoukkonsa uhrilaakeudella olevaan avaraan valkeamarmoriseen altaaseen. Sen laitojen yli se lukemattomina pieninä ryöppykoskina hyppeli edelleen, kunnes vesi alempana taas yhdistyi yhdeksi valtavaksi virraksi, joka huumaavaa vauhtia ja kohisten kiiti alas syvyyksiin.
Haoma pesi kätensä ja ohimonsa, ja muut parsit seurasivat hänen esimerkkiään. Viimeksi Arasta ja Vohumeno laskivat Salferin kantotuolin kosken partaalle. Arasta irroitti siteen isänsä silmiltä ja valmistautui itse pesemään kätensä ja ohimonsa, sitten auttaakseen voimatonta vanhusta tässä puhdistustoimituksessa. Mutta samassa huomasi tämän Gershasp. Hän lähestyi Arastaa ja virkkoi hänelle vihaisesti puoliääneen:
— Älä saastuta pyhää vettä kosketuksellasi.