Peljästynyt Arasta veti takaisin vettä kohti ojennetut kätensä ja oli kahden vaiheilla, mitä tekisi. Gershasp oli kuitenkin lausunut kieltonsa niin kovaan, että Iredsh sen kuuli. Destur mobed kääntyi nyt Gershaspin puoleen ja virkkoi:
— Anna hänen puhdistautua, sillä ei pyhän altaan vettä voi saastuttaa, se virtaa heti pois syvyyksiin.
Nyt rohkeni Arasta toimittaa huuhtomiansa ja sen loputtua auttaa isäänsä vedellä valelemaan kuihtuneita käsiään ja ohimoitaan.
— Tue minua, että jaksan seisoa pyhän uhritoimituksen aikana — sanoi Salfer pojalleen. Vanhuksen voimat näyttivät olevan viimeisillään, ja hervottomana hän valelun jälkeen vaipui takaisin istumaan maahan laskettuun kantotuoliinsa.
Vohumeno oli kantotuolista luovuttuaan, asettunut syrjemmäksi kallionurkkaman luo. Hän oli päätä pitempi useampia muita, ja oli pannut jäntevät käsivartensa ristiin rintansa yli. Vesipuhdistusta hän ei toimittanut, vaan seisoi siinä, välinpitämättömänä tuijottaen eteensä, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan muiden läsnäoloa.
Auringonnousun aika läheni lähenemistään, ja sitä myöten kuin päivän loistava tähti lähestyi taivaanrantaa, musta pilvi vaipumistaan vaipui.
— Ahrimanin synkät joukot väistyvät valonruhtinaan edestä — kuului joku joukosta huudahtavan.
Nyt oli aika ryhtyä tuliuhri-valmistuksiin. Haoma astui miehen vyötäisten korkuisella jalustalla lepäävän suuren kupariuurnan luo; herbedit, Iredsh etumaisena järjestyivät puolikehään matkan päähän hänen taakseen. Kummallekin puolelle heitä ryhmittyivät parsit, miehet ja vaimot. Alttarinvartija, Hedshir, kantoi esiin hienolla liinalla peitetyn korkean jakkaran, jonka yläpuolelta vinosti kupeille päin pisti esiin uhripuita kannattavat haarakkeet. Itse kuparialttari oli puhtaaksi kiilloitettu ja sen hiilos hehkui salaperäisesti.
Vihdoin näyttäytyi taivaanrannalla auringon yläreuna, ja silloin Haoma sitoi ohimoilleen pienen uhrisiteen, paitidanan. Sitten hän rupesi pinoamaan tamariskipuita uhrialttarille. Tällä välin auringon kehä yleni ylenemistään, ja kun sen säteet alkoivat valaista vuoriseutua, rupesivat oliivi- ja sypressilehtojen lukemattomat linnut kaiuttamaan riemulaulujaan. Kivet, puut ja vuorikoski välkkyivät kullalta, ilma oli läpikuultavan kirkasta, ja laajalti näkyivät vuorten huiput, nurmipeitteiset ylälaaksot, kuilut vuorten välillä ja kauempana Raghan tasanko. Tuntui siltä kuin koko luonto olisi kirkastunut ja riemastunut parsien kanssa ylistämään Ormuzdin ylevyyttä. Ja juhlallisen äänettömänä seisoi siinä parsien kaunis ja roteva joukko, pyhän hartauden ilme kasvoissa.
Musta pilvi oli kokonaan kadonnut taivaanrannan alle, ja sen yläpuolelle oli aurinko nyt noussut, niin että koko sen säteilevä kehä oli näkyvissä. Silloin paljasti Haoma päänsä, ojensi molemmat kätensä tulialttarin yli ja virkkoi laajalle kaikuvalla, soinnukkaalla äänellä: