Mervim, tummaverinen, mustapartainen ja ruhtinasryhtinen keski-ikäinen mies, astui eunukkien saattamana sisään. Hän oli puettu karkeakuteiseen, jalkoihin asti ylettyvään mustaan kauhtanaan, jota vyötäisien kohdalta piti koossa punaisesta ja valkoisesta silkistä punottu nuora; siitä riippui kauniskahvainen, hopeatuppinen tikari. Päässä oli hänellä avara valkea turbaani, ja oikeassa kädessä pitkä, omakorkuisensa käyräpää sauva. Hän irroitti tikarin vyöltään ja laski sen, rauhallisten aikeidensa merkiksi jalkojensa juureen. Myöskin sauvansa hän asetti syrjään seinän nojaan. Sitten hän ojensi molemmat kätensä Anahitaa kohti ja virkkoi:
— Terve, Anahita, sinä sorrettujen puoltaja!
— Terve, Mervim, terve tuloasi kattoni alle, virkkoi Anahita vieraalle.
Ja hän jatkoi:
— Vanno ensin, että tahdot kunnioittaa taloni rauhaa!
Mervim vannoi:
— Allahin ja profetan kautta vannon kunnioittavani tämän talon rauhaa.
Nyt poistuivat eunukit, ja naiset kantoivat suihkulähde-ammeen viereen maton, levittivät sen, ja laskivat sille korkean patjaistuimen vierasta varten.
Anahita viittasi naisille, että he saivat poistua, ja veti syrjään kasvoharsonsa. Avokasvoin ja peittelemättömänä kuin totuuden ja oikeuden piti kertojattaren ryhtyä tehtävänsä toimituksiin.
Mervim, joka juuri oli istuutumaisillaan, pysähtyi vaistomaisesti Anahitan sinisilmäin suloutta ihailemaan. Mutta seuraavassa tuokiossa hän, huomattuaan immen luovan katseensa alas, istui patjalle.