Anahita kehoitti häntä puhumaan:
— Nyt, Mervim, saatat ilmaista asiasi. Noudattaen kehoitusta Mervim alkoi:
— Elin onnellisena laajan heimon päällikkönä Kurdistanissa. Minulla oli heimoni ja pitkät ajat myöskin hallitsijani luottamus. Iloiten ajattelin että työni ja vaikutusvaltani tulevaisuudessa oli koituva kolmen poikani onneksi. Sillä isänsä tavoin toivoin heidän kerran saavuttavan ylhäisiä luottamustoimia heimoni keskuudessa. Ymmärtänet, että tämä on vanhempien suurin ilo, kun laskevat lastensa tulevan onnen perusteita. Lapsissamme jatkuu oma itsemme, se elää vielä silloinkin, kun jo lepäämme maan povessa. — Mutta onneni ei saanut häiritsemättä jatkua, elämäni alus ei totuttua tasaista suuntaansa kulkea. Sen eteen sattui petollisia salakaria, jotka olivat vähällä särkeä sen pirstaleiksi. Ne syöksivät sen pimeiden myrskyjen merille. — Kuulehan, kun jatkan ja kerron sinulle, mitä vääryyttä olen saanut kärsiä. Kurdistaniin tuli uusi maaherra, entisen kuoltua. Vainaja oli pitänyt minua ystävänään, maakunnan hallinnon tukijana. Sillä hän tiesi, että rakastin heimoani, että tunsin heidän tapansa ja että helposti saatoin ohjata heitä kuuliaisuuteen ja tapojen sävyisyyteen. Hän tiesi myös, että voitokkaasti olin torjunut ympäröivien syyrialaisten ja tatarilaisten heimojen hyökkäykset ja ryöstöretket. Hän tiesi, että olin karkoittanut murhan- ja vilpintekoja tavoittelevia, salaa hiipiviä assassiineja heimoni alueelta. Mutta uusi maaherra, Jusuf, tahtoi itse yksinomaan hallita. En sekaantunut hänen hallitustoimiinsa, vaan pysyin omilla aloillani, sovittaen heimolaisteni riidat, tukien heitä neuvoillani. Mutta uusi maaherra rupesi pian kadehtimaan rikkauksiani ja onneani. Hän kielsi minulta kaiken sen johdon, jonka heimoni keskuudessaan oli minulle uskonut, ja kun huomautin, ettei hänellä siihen ollut oikeutta, virkkoi hän ivallisesti, että oikeus maassa on vaan shaahilla ja hänen korkeimmilla palvelijoillaan. Hän kanteli nyt hoviin, että muka olin juonittelija ja että turhanpäiten sekaannuin maakunnan hallitustoimiin; tämän huomasin siitä, että shaahilta tuli julistuskirja, jossa minua kuoleman uhalla kiellettiin juonittelemasta ja hallintoon sekaantumasta. Tähän aikaan hyökkäsi Kurdistanin pohjoisosaan toinen tatarilainen rosvoheimo, ja kurdien päällikkönä lähdin heitä vastaan. Nyt oli uusi maaherra saanut tilaisuuden minut kokonaan kukistaakseen. Ennenkuin sotaretki oli ehtinyt loppua — vaikka ei kukaan epäillyt, että kurdien oli onnistuva karkoittaa raakalaisjoukot — kanteli Jusuf uudestaan hoviin, että minä olin liittynyt maahan hyökänneisiin vihollisiin. Juuri karkoitettuani viholliset kauas maan rajojen ulkopuolelle, ja heille hirvittävän tuhon tuotettuani, sain Jusufin kautta shaahilta kirjeen, jossa minut tuomittiin kapinoitsijana omaisuuteni menettäneeksi. Ja kuoleman uhalla käski tämä kirje minua kiireimmiten lähtemään perheeni kanssa maasta pois. Jusuf, tuo ilkiö, anasti omaisuuteni ja lähetti asunnolleni hurjat peitsimiehensä minua ja perhettäni karkoittamaan sekä omaisuuttani anastamaan. —
Suurimmalla jännityksellä oli Anahita seurannut kurdilaispäällikön kertomusta, ja hänen kauniisiin silmiinsä oli laskeutunut himmeä surullisuuden verho. Hän kysyi äkkiä:
— Mutta etkö koettanut puolustaa viattomuuttasi ja selvittää asiaasi shaahille?
— Sitä koetin monasti, mutta turhaan — vastasi Mervim. — Shaahin luo on vaikea päästä muun kuin hänen lähimpäinsä. Häntä ympäröi ylipääsemättömän korkea muuri, jonka portin ainoastaan hänen oma tai hänen ylinten käskyläistensä mahtisana aukaisee. — Kun huomasin perikatoni olevan oven edessä, lähetin joukon taattuja miehiä Raghaan jalon Hassan Ibn Alin luo, häneltä saadakseni apua. Mutta näistä joutuivat — kuten sittemmin kuulin — useat varta vasten Raghan teillä väijyvien assassiinien käsiin, ja loput katosivat tietämättömiin. Ehkäpä Jusuf puolestaan myös oli ryhtynyt varokeinoihin, jotta eivät edes valitukseni pääsisi hallitsijan kuuluviin. Heimoni aikoi jo nousta kapinaan, mutta sain heidät luopumaan siitä mielettömästä aikeesta. Päätin sillä hetkellä väistyä ylivallan edestä ja miettiä kunniani ja asemani entisen arvon palauttamista. Vetäydyin perheeni kanssa Thabarma järven etäiselle saarelle; ainoastaan harvat läheisimpiä ja uskollisimpia heimolaisiani seurasivat minua sinne.
— Miksi et aikaisempaa ole ryhtynyt toimiin? — kysyi Anahita.
— Nyt on tarjoutunut sopiva tilaisuus — virkkoi Mervim. — Nyt olet sinä täyttänyt kuusitoista vuotta; olet siis täysi-ikäinen ja saatat ryhtyä tehtäviäsi suorittamaan. Ja tiedät että shaahin omaa langettamaa tuomiota on vaikea peruuttaa, siinä saattaa ainoastaan kertojatar onnistua. Vielä toinenkin seikka tekee juuri tämän ajan minulle sopivaksi asiani elvyttämiseen. Päälikkyyteni entisillä alueilla Kurdistanissa, lähellä Thabarma järveä, asuu parsien läntinen heimo. He olivat tyytyväisiä johtooni sillä vaikka he ovat eri uskoa, kohtelin heitä hyvin, heidän rauhallisuutensa, ahkeruutensa ja hyvien tapojensa vuoksi. Uusi maaherra, Jusuf, taaskin on kohdellut heitä kuin orjia. Heihin hän on etupäässä suunnannut pohjattoman ahneutensa ja rikkauden himonsa. Vaikka koko maakunta raskaasti vaikeroi Jusufin ylenmääräisten veronkiskomisten ja vääryydentekojen alla, ovat parsit saaneet kovimpia kokea. Kerrotaan Jusufin veronkiskojien häväisseen parsien naisia, jopa Jusufin itsensä ryöstättäneen parsityttäriä. Paheksuminen ja katkeruus on parseilla tämän vuoksi ylimmillään, sillä heidän lakinsa ei salli lähempää yhteyttä muunuskoisten kanssa. Nyt on shaahi antanut armahdusjulistuksen ja uskonvapauden parseille, Heistä on joka mies valmis todistamaan viattomuuttani, sillä he eivät toivo mitään hartaammin, kuin että sortaja Jusuf kukistuisi, ja että minä saavuttaisin entisen arvoni ja oikeuteni. — Tämä, arvoisa kertojatar, on asiani. Toivon oikeutta harrastavan sydämesi sitä puoltavan, toivon että tahdot hankkia takaisin vääryyttä kärsineelle hänen kunniansa, toivon, ettet salli isän jäädä toivottomaksi kolmen poikansa tulevaisuudesta. Ujona loi Anahita katseensa miehekkääseen ja voimakkaaseen kurdilaispäällikköön, joka vetosi häneen, heikkoon naiseen. Hän virkkoi:
— Et turhaan asiaasi ole minulle kertonut. Sillä vaikka tiedän, että väärän asian kertominen shaahille minulle tuottaa häpeällisen eron toimestani ja ankaran rangaistuksen, en saata epäillä sanojesi totuutta, sillä oikea tunne ja isän huoli kuvastuu kasvoissasi.
Siihen huomautti Mervim: