— Herrani Demur lähti juuri mennessäni aamukylpyyn, mutta on jo varmaankin siitä palannut. Hän käski minun heti basaarista tultuani tuomaan tämän helminauhan hänen käteensä. Sillä tänään on hänen lemmikkinsä, Menishen, syntymäpäivä, ja vartijaani tahtoo antaa hänelle tämän kalliin lahjan.
Haoma huomasi nyt, että Arasta varovasti kantoi kädessään silkkikoteloa, jossa hän oletti tuon syntymäpäivälahjan piilevän.
Samassa he kääntyivät yhdelle marmorisilloista, ja Arasta huomautti:
— Tämä silta johtaa siihen osaan shaahin linnaa, missä suurvisiirin,
Hassan Ibn Alin ja herrani Demurin asunnot ja puutarhat ovat.
— He kulkivat tätä siltaa pitkin leveän joen yli, jonka ohuesti väreilevään pintaan sillan valkeat marmoripatsaat kiemurtelevina kuvastuivat. Heidän saavuttuaan palatsin ulkomuurin portille, löi Arasta portin vieressä riippuvalla rautakurikalla kolmasti seeteriporttiin. Se aukeni, ja vartija pisti ulos päänsä, nähdäkseen, kuka oli tulossa. Huomattuaan Arastan, oli vartija halukas ilman muuta päästämään hänet sisälle. Mutta havaittuaan hänen seurassaan oudon miehen, katsahti hän tähän kummeksien ja kysyi:
— Ken on tämä vieras?
— Se on parsilainen Haoma, herrani Demurin hyvä ystävä — vastasi
Arasta. — Hänellä on asiaa herralleni.
— Saattaa olla — huomautti vartija. — Mutta minun on kielletty päästämästä sisälle hoviin outoja vieraita ilman herrani lupaa. Riennä sinä suurvisiirin pojan luo vieraan tuloa ilmoittamaan. Vieras itse istukoon portin viereiselle rahille odottamaan.
Ei ollut muu neuvona, kuin mukaantua tähän hovimääräykseen. Arasta pujahti siis sisälle portista, ja Haoma istuutui kivirahille odottamaan. Portti suljettiin Arastan jälkeen. Hetken kuluttua se jälleen raoitettiin, ja vartija ojensi raosta Haomalle ison päivänvarjostimen ja riikinkukon sulista tehdyn viuhkan. Näiden viileyttä tuottavien esineiden ojentaminen oli käynyt niin pian, ja portti oli taas niin viipymättä sen jälkeen sulkeutunut, ettei Haoma ehtinyt huomauttaa näiden hänelle outojen kapineiden turhuutta. Hän, joka oli tottunut vuoriston polttavaan auringonhehkuun, ei suinkaan pelännyt jokituulen lauhduttamaa lämpöä tuossa muurin laidalla. Senpä vuoksi hän varovasti asetti koreavärisen varjostimen ja upean viuhkan viereensä rahille. Kun hän siinä oli istunut hetken aikaa, rupesi oikealta pitkin rantaäyrästä tulemaan miehiä, joilla oli yllään jalkoihin ylettyvät valkeat kaaput ja niiden päällä lyhyemmät, vihreät vaipat. Päässä oli heillä isot punaiset turbaanit. Tämän parven etumaisena kulki vanha valkeapartainen mies. Mikäli Haoma oli kuullut kuvailtavan mollia, muhamettilaisten pappeja, oli näiden miesten puku noiden selityksien mukainen. Ja todella kantoi kukin koraanikääryä kädessään. He palasivat nähtävästi rukoilemasta moskeasta. Jonon johtaja, valkeapartainen mies, iski, tultuaan Haoman rahin kohdalle, teräväkatseiset silmänsä häneen ja virkkoi, kääntäen päätään takanaan kulkevalle mollalle puoliääneen:
— Näitkö parsia? — Noita vääräuskoisia koiria rupeaa nyt tulvimaan tänne.