— Pian heistä tulee vaaraa profetan pyhälle uskolle — virkkoi tämä vastaukseksi.
Sen enempää ei Haoma kuullut. Mutta hän huomasi, että johtaja siirtyi astumaan puhuttelemansa mollan viereen, jonka jälkeen he vilkkaasti käsiään huitoen jatkoivat keskusteluaan, arvatenkin äskeisestä aineestaan.
— He eivät uskoamme tunne, ja jos vähän tuntevatkin, eivät sitä ymmärrä, ja siksi he sitä tuomitsevat — ajatteli Haoma itsekseen.
Samassa kiintyi hänen huomionsa suippokokkaiseen veneeseen, joka kahden seisovillaan olevan miehen melomana lähestyi linnanpuolista joen rantaa. Veneen kokka sujahti seuraavassa tuokiossa maihin vähän matkan päässä, vasemmalla siitä paikasta, missä Haoma istui. Miehistä, jotka hypähtivät rannalle, oli toinen vanha, harvapartainen, toinen nuorempi. He alkoivat astua rantaa pitkin Haomaa kohti. Heidän tultua lähemmäksi, tunsi Haoma vanhemman miehistä Shirujeksi, paenneeksi vankienvartijaksi. Hän näytti rasittavasta toimestaan erottuaan saaneen selkänsä vallan suoraksi, ja hänen jalkansa liikkuivat entistään ketterämmin.
Shirujekin tunsi nyt Haoman ja säpsähti, mutta ei muuten ollut millänsäkään, katsoi vaan eteensä ja joudutti hieman askeleitaan. Juuri kun hän kumppaninsa kanssa oli mennyt Haoman ohi, avattiin portti, ja herransa luota palaava Arasta astui siitä ulos. Saranoiden narinan kuullessaan, käänsi Shiruje päätään.
— Herrani, Demur, käskee sanoa sinut tervetulleeksi, valtijas! Hän odottaa sinua tuolla sisällä — sanoi Arasta.
Nyt avattiin portti kunnioittavasti selälleen ja Haoma astui, annettuaan kumartavalle vartijalle takaisin tarpeettomat viileysvehkeet, Arastan seuraamana hovin muurien sisälle. He tulivat pitkään pylväskäytävään, jonka katolta kummaltakin puolen riippui köynnöskasveja.
— Näitkö Shirujen tuolla äsken? — kysyi Haoma.
— Näinpä kyllä, ja olen jo tätä ennenkin muutaman kerran häntä tavannut. Ensi kerralla, kun hänet äkkiä kohtasin tuolla joen rannalla, hän kovin hämmästyi ja näytti kohta senjälkeen hyvin kiukkuiselta.
— Mitä hän täällä toimii?