Verethragna, viisauden henki ei vielä tähän tyytynyt, vaan virkkoi: — Mutta mihin häipyy menneiden vuosisatojen synti ja kurjuus, mihin nykyhetken sekavuus, mihin vielä tulevat vuossataiset kärsimykset? Kun luonto syksyllä suree ja talvella kangistuu, niin kevät ja suvi sen uuteen eloon herättävät. Mutta miten korvaat tavattomia kärsineiden yksityisihmisten syksyn, miten heidän viimeisen talvensa? Miten haihdutat mahdollisesta tulevasta puhtaasta ihmisonnesta edellisen synkeän kehityksen muiston, miten palkitset elämän solvaukset ja sovittamattomat vääryydenteot, vuosituhansia toistuneet kamaluudet?
— Se kysymys usein mieleni syvyyksissä liikkuu, ja vastaus on minulle tuntematon. Ylempänä minua ja Ahrimania vallitsee ääretön, käsittämätön Alkuperus. Me, ja kaikki olevainen johtuu Hänestä! Hän on kaiken alkulähde, mutta Hän on kaikille tajuamaton, tajuamaton kuten elämän alkujuuri, kuten eletty elämä itse. Hänen tehtävänsä lienee kerran ijäisyyksien helmassa sovittaa, mikä ei meistä, eikä kuolevaisista näytä olevan sovitettavissa, se on hyvä ja paha. Mutta sen verran luulen Hänenkin tarkoituksistaan oivaltaneeni, että hyvä pyrkii syntymään köyhän, pimeässä hapuilevan ihmiskunnan ponnistuksista, ja siten tulee tämän ihmiskunnan oman taistelemalla saavutetun kehityskelpoisuuden kautta kohota vapaaksi henkiparveksi, joka yhtyy meihin ja lopulta nuorentaa maailman. Jokainen puhtaasti hyvä ja jalo teko, jonka kuolevaiset aikaansaavat, on niin arvokas, että se lieventää monet maailman kataluudet; se on kallis timantti, joka kiintyy taivaanavaruuteen loistavaksi tähdeksi. Kun näiden säteilevien taivaankappaleiden lukumäärä on tarpeeksi suureksi kasvanut, on yökin muuttuva kirkkaaksi ja pimeys katoava synkimmästä rotkosta. Ylös siis, kaikki jalot käskyläiseni! Nyt hohtavat tähdet kirkkaimmillaan. Ihmislapset lepäävät ja näkevät unta. Pankaa avaruuksissa soimaan vieno sopusointuisuuden soitto, jotta heidän unensa olisivat kauniit, jotta he huomisaamuna virkistyneinä heräisivät uuden päivän valoon ja lämpenisivät hyvään elämäntyöhön ja taisteluun!
Näin puhuttuaan levitti Ormuzd suuret kuultavat siipensä ja rupesi kohoamaan ylös äärettömiin seestepiireihin, sinne, missä hänen valoisa kotinsa on. Untuvanvalkoiset siipiolennot seurasivat häntä. Ja avaruuksissa alkoi soida aavistamattoman kaunis soitto, sellainen, joka hellyttää runoilijain mielet ja värähtelee vastaheränneessä nuoressa lemmessä.
Ihastuneena kavahti Haoma ylös unenhorroksestaan. Hän heittäytyi permannolle polvilleen ja ojensi molemmat kätensä sinne päin, minne kevyet valo-olennot olivat kadonneet, ja rukoili näin:
— Oi jospa meistä tulisi maailman uudistajat, jospa meistä tulisi viisaita esimerkinantajoita, jotka tuottaisivat uuden riemun uudistetulle maailmalle!
Nyt huomasi Haoma, että äskeinen kirkas näky kokonaan oli kadonnut. Hänen edessään oli taas rosoinen luolan seinä. Kuun valoisa juova oli permannolta väistynyt pois, ja puut pyhällä kotiliedellä olivat loppuun palaneet. Punerva hiilos vaan levitti himmeätä valoaan rotkoasuntoon. Haoma nousi ylös permannolta ja tarttui uurnaan, josta ripoitti tuhkaa pyhille hiilille.
Oliko hän nähnyt ensin pahaa, sitten hyvää unta? Vai oliko se ollut Vallan elävää, minkä hän edessään oli nähnyt? — niin luonnolliselta se oli tuntunut. Kerrottiinhan taivaan tulien ja näkyjen usein käyneen tervehtimässä suuren Zoroasterin yksinäistä asuntoa, jopa Ormuzdin hänen kanssaan puhelleen. — Miten olikaan, niin Haoman tunteet ja ajatukset olivat nyt lämminneet, ja hän toivoi sen ajan olevan lähellä, jolloin hän oli saavuttava täyden selvyyden suurista johtavista aatoksistaan.
TOINEN LUKU.
Kotilieden hiilet hehkuivat jo tuhan peitossa, siten säilyen päivän valkenemiseen, ja Haoma palasi vuoteelleen, jolla hän nyt rauhallisesti saattoi antautua unen valtoihin. Silloin kuuli hän Kerivanin rotkosolan suulla levottomasti liikkuvan, väliin urahtavan ja viimein lyhyesti haukahtavan. Haoman yksinäisyydessä teroittunut korva kuuli lopuksi kavioiden kopinan tapaista ääntä. Eikä tämä kuulo häntä pettänyt, sillä hetki hetkeltä kuului yhä selvemmin, miten hevosen kaviot kalskoivat vasten kalliokiviä. Tämä ääni lähestyi lähestymistään, ja koska Kerivan nyt oli käynyt kahta levottomammaksi, lähti Haoma ulos rotkosta katsomaan, kuka näin myöhään liikkui vuorikosken tienoilla.
Kuutamossa eroitti hän valkoisen ratsun ja sen selässä komeaan kultakoristeiseen viittaan puetun mieshenkilön. Ratsusta ja vaipasta huomasi Haoma heti, että myöhäinen vieras oli Demur, suurvisiiri Hassan Ibn Alin poika. Demur, Haoman lapsuuden toveri ja nuoruuden ystävä, oli joskus ennenkin hetkeksi hyljännyt Melik shaahin loistavan hovin ja ratsastanut Raghasta tänne vuorikoskelle erakko-ystäväänsä tervehtimään. Mutta ennen hän aina oli tullut päivällä. Hieman ihmetellen hänen näin myöhäistä tuloaan, riensi Haoma häntä vastaanottamaan, rauhoitettuaan ensin kovin levottoman Kerivanin. Demur oli notkeasti hypännyt kalliista, jalokivillä koristetusta satulastaan maahan ja köytti plataaniin kiinni tulisen orhinsa, joka höyrysi nopeasta ratsastuksesta.