Haomasta, joka istui syrjemmässä, pitkän seinän keskipalkoilla, alkoi odotus tuntua hieman vaivaavalta. Sillä suurvisiirin ovella seisovat mustat nuubialaiset loivat tuon tuostakin suuret muljottavat silmänsä uteliaasti häneen. Ja varsinkin Abu'l-ganaïm ahmi Haomaa katseillaan. Tämän viekkaan näköisen hovimiehen huulilla lepäsi ivallinen ilme ja hän katseli Haomaa säädyttömän tarkasti, ikäänkuin piirre piirteeltä olisi tahtonut painaa hänen ulkomuotonsa muistiinsa. Tyyneenä Haoma ensin kesti tuota katseiden tähtäilyä. Ja kun sitä jatkui, päätti hän olla tästä tungettelevaisuudesta välittämättä ja rupesi tarkastamaan katto- ja seinämaalauksia. Kokonainen sankarimaailma levisi siinä hänen eteensä, ja Haoma, joka tunsi muinaistaruston, arvaili itsekseen, mitä sankana kukin kuva esitti, oliko se Rustemia vai Salia, vai muita. Ja syrjäkuvista hän koetti päättää, mitä seikkailua kukin kuvaryhmä esitti. Mutta pian tämä katselu kävi hajamieliseksi, ja Haoma ikäänkuin vieraantuen heräsi pois siitä haaveilevasta uuden ympäristön tarkastamisesta, johon hän äkkiä oli siirtynyt. Hänestä tuntui vastenmieliseltä viipyä näin kauan näiden seinien välillä, ja hänessä heräsi taas elävinä ja valtavina kaikki ne ajatukset ja tunteet, jotka kahden kuluneen päivän tapahtumat olivat aiheuttaneet. Voimakkaasti hän myös tunsi pyrkimystä, niin kiireisesti kuin suinkin päästä uutta suurta yritystään toteuttamaan. Ja lopuksi hänen mielikuvituksensa kätköistä kohosi esiin kertojattaren pitkän kalteva mäki, tuuheine puineen ja tummine muurineen ja linnaseinineen. Ruusunhohteinen kevättaivas näytti kaareutuvan mäen ja linnan ylitse ja kaukainen hiljaisen tuulen humina ja laulurastaan iltasävelet tuntuivat tunkevan korvaan.
Haoman haaveilu keskeytyi siitä, että suurvisiirin työhuoneen paksu, hopeakangilla koristettu seeteriovi aukeni ja asestettu kuuluttaja, joka tavallisesti kulki shaahin edellä tiedustellen paikan turvallisuutta, joutuisasti astui odotussalin läpi oviaukolle päin, joka johti shaahin asuntoihin vievään yksityiseen käytävään. Tämän edelläkulkijan tulo oli merkki siitä, että Persian hallitsija seuraavassa tuokiossa oli tuleva samaa tietä.
Nuubialaiset orjat, henkivartijat ja Abu'l-ganaïm heittäytyivät valmiiksi maahan käsien nojaan, ja Haoma, joka arvasi, että jotakin erinomaista oli tulossa, nousi seisomaan. Seeteriovi aukeni nyt, ja suurvisiirin huoneesta astui etusaliin Melik shaahi, ei vielä neljääkymmentä täyttänyt mies, keltasilkkinen, säteilevillä jalokivillä koristettu viitta yllä. Hänen vyöllään riippui lyhyt käyrä miekka, jonka kultatuppeen oli kiinnitetty pieniä hehkuvia rubiineja ja smaragdeja. Päässä oli hänellä korkea valkea silkkiturbaani, jonka höyhentöyhdön juurta kaunistivat tavattoman suuret hohtokivet. Saattoi lisääntyvästä lihavuudesta huolimatta vielä huomata hänessä entisen sotasankarin ja maidenvalloittajan ryhtiä. Mutta levollinen elämä, jota jo pitkät ajat hänelle oli tarjonnut Nisam-el-mulkin koko valtakunnan asioista huoltapitävä ohjaus, oli painanut selvän leimansa Melik shaahin koko personaan. Hänen sileäksi ajetulla leuallaan ja paksunpuolisilla punaisilla huulillaan lepäsi hekumallisuutta ilmaiseva piirre. Mutta päättävästi suljetuissa suupielissä kuvastui syvemmällä piilevää tarmokkaisuutta ja tahdonlujuutta, joka tarvittaessa saattoi toimintana puhjeta ilmoille. Kädessä kantoi Melik ohutta, kultanuppista sauvaa, jonka hän harvoin hylkäsi liikkuessaan kotoisissa asunnoissaan. Hänen silmänsä olivat vilkkaat ja hänen tuliset ja läpitunkevat katseensa tuntuivat tarkastellessaan ympäristöä tahtovan koota niin paljon vaikutelmia kuin suinkin.
Kun Melik ohikulkiessaan loi silmänsä Haomaan ja näytti olevan hieman ihmeissään, ettei hän muiden tavoin langennut maahan, kumarsi Haoma syvään ja ojensi häntä kohti molemmat kätensä, kuten parsien oli tapana tervehtiä.
Melik kuroitti ohutta sauvaansa häntä vastaan ja kysyi:
— Kuka olet?
— Olen parsi, Haoma nimeltäni, vastasi destur mobedin poika.
— Vai olet parsi. Heimosi asuinsijoilla tahdon ensi matkallani käydä, sillä sitä valtakuntani kolkkaa en vielä tunne, vaikka se on vallan läheinen.
Tämän sanottuaan hymyili shaahi armollisesti, kulki edelleen ja katosi asuntoonsa johtavan käytävän aukkoon. Nuubialaiset orjat, sekä henkivartijat, jotka jo olivat ehtineet nousta pystyyn, seurasivat shaahia. Ainoastaan Abu'l-ganaïm viivähti hetken ja tiuskasi kiukkuisesti Haomalle:
— Etkö käsitä, tolvana, että sinun pitää tervehtiä shaahia niin kuin muut?