— Sinä tervehdit shaahia omalla tavallasi, minä taas parsien tavalla. Enkä luule hallitsijaa siltä vähemmän kunnioittavani kuin sinäkään — sanoi Haoma, koettaen pysyä tyyneenä, vaikka visiirin julkean kiukkuinen ääni häntä suuresti suututti.
— Hyvä! virkkoi Abu'l-ganaïm, jonka kiukku kiihtymistään kiihtyi. — Luulet kai nyt, kun shaahi on armahtanut teitä, olevasi niin suuri herra, että sinulla on oikeus tuoda hoviin uusia tapoja! Voin ilmoittaa sinulle, parsilaiskoira, että jos vielä joskus saat kunnian päästä hovin seinien sisälle, lähetän orjani jäykkää selkääsi notkistamaan.
Tämän sanottuaan aikoi hän rajusti lyödä Haomaa selkään, antaakseen hänelle esimakua tulevasta kohtelusta. Mutta samassa Demur, joka tällä välin oli tullut ulos isänsä huoneesta ja seurannut visiirin kiukunpurkausta, astui ehkäisemään visiirin lyöntiä, huudahtaen täynnä suuttumusta:
— Parsi on ystäväni ja kiellän sinua, Abu'l-ganaïm, häntä loukkaamasta.
Säpsähtäen veti visiiri jo ojennetun kätensä takaisin ja virkkoi hieman kohteliaammin, kuitenkaan voimatta salata sappensa kuohumista:
— Luulin, että hovitapojen valvominen oli minulle uskottu tehtävä, ja metsästysretkien menot sinulle, suurvisiirin poika!
Se äänenpaino, jolla hän lausui sanat "suurvisiirin poika," osoitti selvästi, kuinka syvästi hän vihasi ja kadehti sekä suurvisiiriä että hänen poikaansa.
Mutta hyvin tietäen, että valta nyt oli heidän käsissään, katsoi hän viisaammaksi jättää jatkamatta selkkauksia ja poistui pikaisesti samasta oviaukosta, josta shaahikin.
— Kyllä hänelle vielä kostan tämän solvauksen, — sanoi Demur visiirin mentyä.
— Hänelle on saamansa valta noussut päähän — virkkoi Haoma. — Harva kuolevainen näyttää voivan oikein ja hillitysti käyttää sitä valtaa, joka hänelle on uskottu.