En pelkää kuolemaa, olenhan monta kertaa katsonut sitä suoraan silmiin. Mutta kadun katkerasti, että olen joutunut ajamaan kansan asiaa väärällä tavalla. Tässä vankikopissani tehdessäni elämäni lopputiliä, olen oivaltanut, ettei maailmaa paranneta lietsomalla vihaa ihmisveljien välille, vaan että siihen on pyrittävä sovinnon ja edistyksen tietä.
Sinun rakkautesi muisteleminen luo kirkkaan valon synkeän elämäni viimeisiin hetkiin, ja kun ajattelen, että olisin voinut sen omistaa, ellen olisi antanut luontoni pahoille voimille valtaa, tunnen suurta surua ja ahdistusta. Jospa voisin jäädä elämään, antaakseni Sinulle todisteen mielenmuutoksestani, ihailustani ja uskollisuudestani! Olenhan loukannut Sinua niin raskaasti, kuin ihminen voi toista loukata. Ja tämä rikokseni jää minulta sovittamatta. Mutta rohkenen näinä elämäni viimeisinä hetkinä sentään toivoa, että jalo sydämesi antaa minulle anteeksi, silloin kun lepään maan povessa.
Jää hyvästi, rakkaani. Seuratkoon elämän siunaus askeleitasi.
Sinua viimeiseen henkäykseen ihaileva ja rakastava
Yrjö Vahtera.'
Moneen kertaan oli Elisabetin täytynyt keskeyttää kirjeen lukeminen ja pyyhkiä kyyneleitään. Ja kun hän oli päässyt loppuun, peitti hän kasvonsa, antoi surunsa hillittömänä purkautua esiin ja puhkesi rajuihin nyyhkytyksiin.
Veikko Aavikko istui vastapäätä häntä neuvottomana katsellen hänen suruaan.
Saatuaan kyyneleistään hiukan huojennusta, Elisabet kysyi:
— Oliko hänen kuolemansa helppo, kuoliko hän heti, kitumatta?
Veikko Aavikko vaikeni hetken, epätietoisena, rohkenisiko lisätä hänen suruaan. Mutta Elisabet rohkaisi häntä: