— Eikö kapteeni Eversen tahtoisi olla hyvä ja juoda kanssamme teetä?
— Kiitos, vastasi Eversen, se on hyvin rakastettavaa, mutta kuulin, että tohtorilla on vieras, pelkään, että häiritsen…
— Ette suinkaan, virkkoi Hannes Borg. Metsänhoitaja Forsgrén kyllä vielä odottaa hetken — ja muuten hänkin, jos tahtoo, voi liittyä seuraamme.
Eversen kumarsi taas, ja kaikki kolme alkoivat astua Elisabetin rantametsikön siimeksessä olevalle pienelle talolle. Henrika poistui viemään metsänhoitajalle Hannes Borgin terveiset.
Elisabetin kuistikko oli lähellä järven rantaa. Järven pintaa kähersivät hiljaiset kareet. Saattoi selvästi kuulla kaislikon kahinan. Oli auringonlaskun aika, ja kultainen välke kimmelteli järven läntisellä kulmalla. Vastakkaisen rannan korkea kalliometsä upotti tumman kuvansa kirkkaaseen veteen.
— Tämä on erittäin runollinen paikka, huomautti kapteeni Eversen. Näkee kaikesta, että tämä on taiteilijakoti. Epäilemättä tohtorinna Sarela — anteeksi, rouva Borg — näin hän hämilleen joutuen korjasi muistettuaan, että Elisabet avioeronsa jälkeen oli ottanut enonsa sukunimen — epäilemättä olette itse valinnut tämän paikan, ehkäpä tehnyt huvilan piirustuksetkin.
— Meissä on molemmissa hiukan arkkitehdin vikaa — tietysti vaan kotitarpeiksi, selitti Hannes Borg. Näitä molempia pikku taloja rakennettaessa emme ole turvautuneet muuhun arkkitehtiin kuin pitäjän rakennusmestariin. Mutta luonnollisesti, ei saa olla suuria vaatimuksia. Varsinkin teistä, herra kapteeni, joka olette tottunut komeaan Louhivaaran hoviin, tämä kaikki epäilemättä tuntuu hyvin alkuperäiseltä.
— Ei suinkaan, vastasi Eversen. Tällä kaikella on verraton idyllinen viehätyksensä. Mutta kun mainitsitte Louhivaaran, muistuu mieleeni, että minulla oli tänne vähän asiaakin. Olen vihdoinkin saanut kotini kuntoon ja tahtoisin nähdä pitäjäläisiä luonani. Tosin lähetän kutsukortit — olen sotilasajoiltani ja seurustelustani Pietarin hovipiireissä säilyttänyt muutamia kohteliaisuusmuotoja, joille te, herra tohtori, ehkä hymyilette, mutta joihin minä sentään vielä kiinnitän hiukan huomiota. Tahdoin vaan näin edeltäkäsin tunnustella, olisiko ensi lauantai-ilta teillä vapaa.
Hän otti esille sikaarin, jonka kärkeä hän pyydettyään luvan Elisabetilta alkoi taitavasti leikata. Sikaaria sytyttäessään hän välkytti pikkusormensa hohtokivistä sormusta.
Hän huomautti: