— Anteeksi, rakkaani, virkkoi Eversen ivallisesti, ole hyvä ja motivoi tarkemmin tuo mainesanasi "poikamaisena".
— Niinkuin se olisi tarpeellista! Niinkuin et itse tietäisi, kuinka tänä iltana olet suututtanut pitäjän "noblessin" rouvat ja neidit tanssimalla koko illan tuon tyttöletukan kanssa.
— Hovimiesmaineestani en välitä rahtuakaan ja tämän pitäjän "noblessista" en maksa viittä penniä. Tuossa nuoressa naisessa, jota suvaitsit mainita tyttöletukaksi, on jotain teeskentelemätöntä ja luonnonraikasta. Minua huvitti seurustella etupäässä hänen kanssaan, se oli pikanttia, siinä kaikki…
— Sinun "nonchalancesi" on suorastaan häikäilemätön.
— Oletko mustasukkainen, Agathe? Se olisi lapsellista. Unhoitat, että molemmat olemme pidättäneet toisillemme täyden vapauden. Ainoastaan täydellinen vapaus voi sitoa. — Miksi nyt otat näin mitättömän seikan niin traagillisesti?
Eversen lähestyi häntä ja tahtoi painaa suudelman hänen paljaalle kaulalleen. Mutta Agathe Wigge väisti häntä, riensi huoneeseensa ja lukitsi sen oven.
Tämä vastustus kiihoitti Everseniä, ja hän kolkutti ovelle sanoen:
— Agathe, älä nyt ole vihainen, olkaamme ystäviä niinkuin ennenkin.
Agathe Wigge ei suvainnut vastata mitään. Samassa kuului auton jyskytys pihalta. Se palasi kyyditsemästä Herhilää.
— No hyvä, huusi Eversen. Kyllä minä saan muualta seuraa. Lähden karjatalolle.