Aino Vanaja siirtyi kuistikon kulmaan ja luki itsekseen kirjeen:
'Kunnioitettava Neiti.
Kun eilisissä kutsuissani sattui pieniä epäsointuja ja vierailla oli niin kiire, ettei ehditty panna toimeen mitään intiimimpää ohjelmaa, olen aikonut täydentää sen mikä jäi vajanaiseksi. Aikomukseni on järjestää ravunpyyntiretki karjatalolleni, jonka ohi virtaa rapurikas joki. Tahdon tällä kertaa kutsua pelkkää nuorta väkeä. Siitä on tuleva nuoruuden ja kauneuden juhla. Ei varsin paljo vieraita: ahdas, valittu piiri. Eivätkä kai kaikki pitäjän neitoset olisikaan halukkaita tulemaan. Monet ovat, mikäli olen kuullut, loukkaantuneet siitä, että viehätyin tanssimaan etenkin Teidän kanssanne.
Ehkä saamme ilon nähdä Teidän soihtujen valossa tanssivan tarantellaa. Minulla on naamiopukuvarastossani etelämaalaisia kansallispukuja. Kenties suvaitsette niistä valita jonkun. Olen ajatellut täksi huviretkeksi huomisiltaa. Toivon, että voitatte ennakkoluulot ja tulette, sillä ilman Teitä huviretki menettäisi pääviehätyksensä.
Autoni tai vaununi ovat milloin tahansa käytettävissänne. Teidän tarvitsee vaan käyttää puhelinta.
Pyydän vastaustanne.
Kunnioittavimmin:
Julius Eversen.'
Luettuaan kirjeen Aino Vanaja kertoi Everseniltä saaneensa kutsun huviretkelle hänen karjatalolleen.
— Se vielä puuttuisi, huudahti Forsgrén. Ethän toki aio lähteä sinne? Tuo karjatalo on hänen pahimpien orgioidensa pesäpaikka.
— Miksi en lähtisi, vastasi Aino Vanaja. Aion uhmailla tämän pitäjän naisten pikkumaista suuttumusta.