— En sure niitä sikareja, jotka otit. En itse niitä polta, vaan tarjoan niitä tuttavalleni metsänhoitaja Forsgrénille, joka niistä pitää. Olen pahoillani siitä, että olet tehnyt teon, joka on ruma, että olet omin lupinesi salaa anastanut toisen omaisuutta. Sellainen teko jää painamaan omaatuntoasi. Tahtoisin, että luopuisit siitä, mikä sinussa on pahaa, ja että sinusta tulisi kunnon mies.
Väinö seisoi yhä allapäin ikkunan ääressä, ja Hannes Borg näki, että hän häpesi. Hetken kuluttua Väinö pisti kädet taskuihinsa, kahmaisi esille ottamansa sikarit ja laski ne vaieten pöydälle.
— Kadutko tekoasi? kysyi Hannes Borg.
Väinö nyökäytti päätään.
— No niin, se on siis unhoitettu. Saathan riittävästi muuta tupakkaa. Ja kun nyt olet tunnustanut, voit pitää nämä sikarit.
— Ei, viekää ne pois, en voi niitä ottaa, virkkoi Väinö laskeutuen istumaan tuolille ja peittäen käsillä kasvonsa.
— Kaikki on sovittu ja unhoitettu, ole nyt siis taas iloinen, sanoi
Hannes Borg.
Väinö katsahti isäänsä surullisena, ja Hannes Borg muisti taas hänen äitivainajansa kauniit silmät.
— Etkö lähde alakertaan, Väinö? Saamme heti kahvia, kysyi isä.
— Minun on niin paha olla, vastasi Väinö. Antakaa minun lähteä hiihtämään. Se minua virkistäisi.