— Mutta sinähän olet sairas. Mikä sinulle nyt on tullut?
Syntyi pitkä vaitiolo.
— Helvi kuoli äsken, vastasi Filosoofi vihdoin, niin raukeasti ja tyynesti, että kylmät väreet karmivat hänen toveriaan. Runoilija ei osannut sanoa mitään. Hän jäi mykkänä seisomaan tuijottaen ystävänsä kasvoihin. Pitkään aikaan ei pimeästä huoneesta kuulunut hiiskahdustakaan.
Yhtäkkiä Filosoofi purskahti kuin nyyhkyttämään. Hän nieli jotakin, monta kertaa, ja hänen hartiansa vavahtelivat. Runoilijalle teki pahaa, hän luuli ystävänsä itkevän. Mutta ei. Ei Filosoofi itkenyt. Jotain muuta se oli, kyyneletöntä nyyhkettä, herra ties mitä, ehkäpä vain köhähtelyä… Hän yritti nousta, mutta horjui ja paneusi sohvalle pitkäkseen…
— Menenkö minä pois? kysyi Runoilija.
— Älä… Jos jaksat.
Runoilija laski akkunaverhot ja väänsi pöytälampun palamaan.
— Käännä vähäsen sitä… varjostinta, tiedäthän, pyysi Filosoofi hiljaa.
Runoilija asetti valon niin, ettei se kiusannut hänen ystäväänsä, ja istahti sitten sohvan reunalle, katsellen lepäävää, joka oli ummistanut silmänsä ja hengitti kovin harvaan…
Kului puoli tuntia. Filosoofi nukkui raskaasti; hänen toverinsa hiipi hiljaa ulos…