— Rakas… rakas!
Helvin hurja kiihko pelotti Filosoofia. Noiden suurten silmien kummallisessa hehkussa oli jotakin kammottavaa… Äkkiä tyttö hellittikin otteensa. Hänen päänsä vaipui jälleen tyynylle ja taipui taaksepäin. Hengitys näytti kokonaan salpautuneen, leuka vavahteli, kasvot tulivat veripunaisiksi, ja puoliavointen luomien raoista näkyi vain valkuaiset. Sitten jonkinlainen kouristus valtasi hänet. Pää taipui vielä enemmän taaksepäin, keskiruumis kohosi vuoteesta, harallaan olevat sormet puristivat rintaa, kurkku korisi… Vähitellen huulet sinertyivät ja kasvot tulivat kalmankalpeiksi.
Filosoofi tuijotti kauhuissaan sairasta. Hän nousi, peräytyi pari askelta, syöksyi jälleen vuoteen luo ja tarttui tytön käteen.
— Helvi, kuiskasi hän.
Äänettömyys.
— Helvi! uudisti hän, tuntien ikäänkuin kivisen käden painavan rintaansa… Kauan aikaa katseli hän ajatuksettomana tytön liikkumattomia kasvoja, jotka näyttivät harmahtavilta. Kaulavaltimo ei enää tykyttänyt. Kuolemantuskassa painoi nuorukainen korvansa Helvin rintaa vasten: sydän ei sykkinyt enää…
Filosoofi juoksi ovelle, mutta pysähtyi kuitenkin hengittäen raskaasti. Sitten hän hoippui toiseen huoneeseen, kasvot vääntyneinä ja kalpeina. Rouva istui salissa. Filosoofi pysähtyi hänen eteensä, verettömät huulet liikahtelivat, mutta sanoja ei syntynyt. Yhtäkkiä hän tarttui Helvin äidin molempiin käsiin, puristi niitä niin kovasti, että rouva oli parkaista, suuteli nopeasti kumpaakin, syöksyi eteiseen, otti vaatteensa ja meni…
Kun Runoilija tuntia myöhemmin tuli tapaamaan ystäväänsä, istui tämä nojatuolissa, pää riippuen rinnalla. Huoneessa oli pimeä; vain katulyhdyn kalpea valo virtasi sisään ikkunasta. Siitä huolimatta näki Runoilija, kuinka riutuneet hänen toverinsa kasvot olivat.
— Etkö tullut tunnille? Susi kysyi sinua. Otettiin sellaisia sähköiskuja, että vieläkin tuntuu jäsenissä.
Filosoofi ei vastannut, tuskin hän kuulikaan. Välinpitämättömänä ja tylsänä hän tuijotti eteensä.