— Jukraviti, kuinka olit luonnollinen. Minäkin säikähdin, vaikka tiesin. Sinä olit kalpeakin kuin ruumis, intoili Filosoofi.
— Minä olinkin ihan sairas jännityksestä. Silmäni kirvelevät vieläkin sipulista. — Mutta kantakaahan nyt minua, pojat, hiljaa ja varovasti. Näette, että tahdon ruhtinaallisen palkan. Ei sitä niin vain matkata kilometrin taivalta toverien käsivarsilla… No, Ström, Puhakka ja Seppänen, yrittäkäähän nyt parhaanne! Tähän toimitukseen ei panna toisia miehiä sijastanne.
Koulun pihamaalla odottivat tulijoita Sundberg ja rehtori, jonka edellinen oli hakenut. Runoilija laskettiin nurmikolle, hän huohotti raskaasti ja pyysi vettä. Hän oli todellakin sairaan näköinen, ja verestävien silmien katse oli harhaileva.
— Mikä Sahran on? kysyi rehtori.
— Ei minun mikään… Mutta pyörryttää niin, vastasi Runoilija heikolla äänellä, kohoten istumaan ja tarttuen otsaansa.
— Hankkikaa hevonen. Hänet pitää viedä kotiin ja kutsua lääkäri, määräsi rehtori.
— Kyllä minä jaksan kävellä, sanoi Runoilija yrittäen nousta. Samassa hän horjahti Filosoofin syliin.
Iltapäivällä kävivät rehtori ja Sundberg sairasta tapaamassa. Runoilija oli pitänyt varansa; hän lepäsi vuoteellaan, jonka vieressä oli tuoli lääkepulloineen.
— Mitä lääkäri sanoi? kysyi rehtori.
— Ei erityisempää, heikkoutta vain… Tuota hän minulle määräsi, vastasi Runoilija osottaen lääkepulloa.