Sundberg pysyi tavattoman levollisena. Näyttipä kuin olisi ivallinen hymyn väre liikkunut hänen ohuilla huulillaan. — Tuli Seppäsen vuoro, ja hän selvitti tehtävän jotenkuten.
— Ström tulee taululle, sanoi maisteri.
Kalpeana ja levottomana Ström totteli.
Hän sai tehtävän, pääsi alkuun, sekaantui, yritti uudestaan, mutta iski jälleen kiveen. Sundberg pudisti päätään ja antoi uuden probleemin. Ei sekään sujunut Strömiltä. Maisteri oli ihmeen kärsivällinen, antoi aikaa, melkeinpä auttoi… Vihdoin kello kilisi.
Sundberg kumarsi ja meni, mutta luokka jäi hievahtamatta paikalleen.
— Kas siinä temppu, jota emme osanneet ottaa lukuun, sanoi Filosoofi vihdoin. — Susi on ruvennut epäilemään. Hän aavistaa vehkeilymme. Hänen tyyneytensä takana oli jotakin.
— Olkoon mitä on, mutta nyt vasta minä oikein riemuitsen siitä, että olemme häntä kiusanneet. Herra paratkoon! Tietää, että me olemme syyttömästi kärsineet, eikä hiiskahda sanaakaan. On siinäkin mies! kiihkoili Runoilija.
— Minun kohtaloni on nyt selvä, sanoi Ström masentuneesti.
— Sepähän nähdään, arveli Runoilija.