Tutkintopäivänä asteli Runoilija uusissaan Filosoofin luo ja soitti kelloa.
— Terve. Jokos lähdetään? kysyi hän avattuaan ystävänsä kamarin oven.
— Lähdetään vaan… Kovinhan sinä olet hienona. Tokko nyt ehtolaisen kannattaisi noin komeilla?
— Tuleeko isä-ukkosi? kysyi Runoilija vastaukseksi.
— Tulee kyllä. Hän menee hakemaan Tenun isän mukaansa. Minä en ole vielä puhunut hänelle mitään.
— Ei Tenukaan.
— Saa nähdä, kuinka ukkelit ällistyvät.
— Haluanpa tirkistää Sudenkin naamataulua. Pitäisi sen olla hiukan kirjavana tänään.
Kun ystävykset olivat ehtineet kadulle, tuli Pelle heitä vastaan.
— Minä olin juuri tulossa teille, sanoi hän Filosoofille. — Ajattelin, että paha omatunto tekee sinulle ajan pitkäksi ja että velvollisuuteni on sinua lohduttaa. Onhan epäilemättä kaunista osottaa myötätuntoa sellaisille, joiden laiskuus ja huolimattomuus sitä kylläkään eivät ansaitsisi… Sinä minun toverini — te molemmat, tarkotan! Minä rakastan teitä suurista virheistänne huolimatta. Kuulkaa, te saatte tulla meille kesäksi, ja minä opetan teitä. Älä ole noin toivoton, Runoilija, et sinäkään ole niin paksupäinen kuin päältä näytät. Luota vain minuun.