Monte Carlo oli kuin sullottu poikia täyteen. Isäntä pani lehden hyllylle. — Antti Jäntti saapui vasta.
— Kas, merkkikauppias! Missä sinä olet viipynyt? Paljonko olet tänään alaluokilta nylkenyt? huudettiin.
— Mikset istu? kysyi isäntä tyynenä ja vakavana. Jäntillä oli täysi työ tuppautua ovensuuhun seisomaankin.
Pankkiiri nousi ja komensi:
— Eteiseen joka mies!
Kun huone oli tyhjentynyt, siirsi hän pöydän keskilattialle, otti sängystä kannen ja laski sen toisen pään arkun varaan, toisen sängyn laidalle. Sitten hän kohensi tulta ja kutsui toverinsa sisään.
Pojat sulloutuivat vierettäin sänkyyn, kannelle, arkulle; nipin napin tila riitti. Isäntä sai pitää Monte Carlon ainoan tuolin, sen vaati vanha tapa. Povitaskuista vedettiin punssipuolikkaita, joita joskus, juhlahetkiksi, hankittiin, ja joka miehellä oli lasi mukanaan. Pankkiiri täytti ne juhlallisesti ja nousi seisomaan.
— Toverit! Niin totta kuin ei meissä ole yhtään raitista, niin totta ei meistä saa tulla ainoatakaan juoppoa. Suurina juhlahetkinä me tahdomme irtautua arkipäiväisyydestä, sillä mikään inhimillinen ei meille saa olla vierasta. Mutta me emme koskaan alennu minkään himon orjiksi! Mikään ei saa tulla meille tavaksi! Olen puhunut.
Suuresta, 250 kappaletta sisältävästä laatikosta isäntä tarjosi kullekin paperossin ja sytytti sen. Sitten hän nosti ylös pitkän käsivartensa. Syntyi hiljaisuus, kaikki tarttuivat laseihinsa. Käsi antoi merkin.
Hottentotti oli kyllä viisas miesi,
joten otti pikku tuikun murheeseen.
Hottentotti kyllä tiesi minkä siesi,
joten otti kaksi parhaakseen.
Bottenfokki!
Hottentotti
ryypyn otti.
Bottenfokki!
Hottentotti otti parhaakseen.