— Minä arvasin sen… Taas te olette punoneet juonia. Ja te olette tehneet itsenne syypäiksi ankarasti paheksuttaviin tekoihin.
Pojat seisoivat allapäin. Rehtorin äänessä oli jotain uhkaavaa.
— Te olette antaneet kostonhimollenne vallan. Te olette niskotelleet ja uhmailleet maisteri Sundbergille. Ja mikä vielä surkeampaa, te olette johtuneet petokseen saakka… Vai miten, Ström?
Ström hätkähti, vilkaisi ensin hätäisesti ympärilleen, mutta kohotti sitten kalpeat kasvonsa, katsoi rehtoriin avoimesti ja sanoi selvästi, vaikka hiljaa:
— Rehtori on oikeassa.
Syntyi äänettömyys. Poikien ilo näytti muuttuneen masentavaksi häpeäksi. He tuijottelivat maahan.
— Maisteri Sundberg on kertonut minulle kaiken vasta tänään, eikä teitä siis ole voitu rangaista. Sitäpaitsi ei teitä ole saatu kiinni itse teosta… Nyt ei teillä ole mitään väärin kärsittyä rangaistusta niskoillanne, päinvastoin. Toivoakseni te ymmärrätte!
Rehtori näytti tahallaan pitkittävän hiljaisuutta.
— Käsitättekö, mitä se merkitsee, että olette harhautuneet petokseen asti?… Minä toivon, että pidätte kaiken mielessänne ja otatte opiksenne… Nyt on kevät. Emme koskettele sen enempää tätä ikävää seikkaa. Minä ymmärrän teitä, olen kaikesta huolimatta teihin tyytyväinen ja olen iloinen voidessani sen rehellisesti sanoa. Hauskaa kesää, pojat!
Kiireesti ja alakuloisina pojat puristivat esimiehensä kättä.