He menivät puistoon. Käytävät sukelsivat mustina suurten puiden varjoon. Lyhtyjen valo siivilöityi ritvojen lomitse sinne tänne, valaisten osia surkastuneesta nurmikosta tai jonkun kellastuneen lehden, joka putosi, kieppuen ilmassa ja kuiskien valittavasti.
Veri soi poikien korvissa, ja punssi lämmitti sydäntä. Syksyisen puiston kolea vaikutus tukahutti sanat. He astelivat kauan aikaa äänettöminä.
Vihdoin Runoilija alotti:
— Kuules, mies. Minun on vaikeata sinulle sanoa, mutta olen nyt punssissa ja sinä olet punssissa. Sinä olet vetelys, et yritäkään mitään.
— Mitä sinä tarkotat?
— Tarkotan vain, että olet yhä kiintynyt Helviin, mutta et pane niin tikkua ristiin. Sinä vetäydyt syrjään ja vaivut Schopenhaueriisi, jonka hiisi vieköön.
— Joutavia… Viimevuotisia. Olen jo unohtanut…
Syntyi hiljaisuus. Vihdoin Filosoofi sanoi:
— Sitäpaitsi… Sinulla on itselläsikin tarpeeksi…
Runoilija hätkähti. Hän odotti kauan, mutta toinen ei enää jatkanut.