Uskotko vielä ennustajia? Muistatko, että muuan "päänkoettelija", sormeiltuaan kalloani, väitti minusta tulevan kirjailijan. Tiedät, että olin silloin seitsemännellä luokalla, että olin korviani myöten rakastunut sinuun ja että erosin koulusta. Mutta et tiedä, että seuraavan kesän vietin yksinäisessä kalastajamökissä hautoen suuria tuumia. Minun oli hirveän ikävä, varsinkin sinua, mutta purin hammasta ja sanoin itselleni, että taiteilijan täytyi osata kärsiä. Syystalvella sitten kirjoittelin tätä romaania, maalla asuen, ja ajattelin: "Keväällä julkaisen teokseni, minusta tulee kuuluisuus, sitten menen Niinan kanssa naimisiin." — Mutta voi! Kustantajat pudistivat minulle päätään, hymyilivät ystävällisesti ja antoivat paperini takaisin. He puhuivat jotakin kompositsioonin löyhyydestä, väittivät, että kirjani eri kertomukset ovat irrallaan kuin vesirinkilät nauhassa; joku mielikseni kehaisi paria yksityiskohtaa. Silloin luulin, että kompositsiooni tarkottaa yksinomaan sävellystä, ja vaikka tunsin katkeruutta, en kuitenkaan masentunut, sillä uskoin olevani profeetta, jota ei kotinurkissa ymmärretty.
Mutta samana keväänä sain paljoa ankaramman kolauksen, kolauksen, joka palautti minut järkiini: sinä menit kihloihin.
Nyt on vuosi kulunut. Minä olen privatistina suorittanut ylioppilastutkinnon, ja sinä — vietät häitä. Rakas serkku. Häälahjaksi lähetän sinulle nämä paperit. Ehkä joskus, kun miehesi on sinulle paha, löydät lohdutusta näistä muistelmista, joiden henkilöt sinä osittain tunnet.
Parhainta hääonnea toivottaen
Jali.
HUVIRETKELLA.
Lyseon alkajaispäivästä oli kulunut toista viikkoa.
Sunnuntaiaamuna, kello kymmenen tienoissa, kihisi laiturilla koulupoikia kuin muurahaisia, ja pieni höyrylaiva puhkui lähtövalmiina. Oltiin menossa yhteiselle huviretkelle Kajasniemeen. Luokat olivat jo ryhmittyneet, mutta levottomuus vallitsi varsinkin opettajiston keskuudessa: seitsemäs luokka oli yksimielisesti jäänyt pois.
Luokan esimies, rehtori, lihavahko, heikkosilmäinen herra, seisoi hajamielisen näköisenä, korkea otsa rypyssä. Vihattu maisteri Sundberg, matematiikan opettaja, pitkä miehen kuikelo, hääräili hänen vieressään, kuluneilla kasvoillaan vahingoniloinen hymy, ja alkoi puhua laulavalla äänellään:
— Kas siinä näet! Eivät taas tule. Ne ovat koko hirtehisiä, olenhan sen aina sanonut. Pari tuntia istuntoa koko luokalle!