— Älähän nyt. Emmehän me tiedä heidän perussyitäänkään, koetti rehtori vastata.
Sundbergin vahingonilo oli helposti ymmärrettävissä. Viime lukuvuoden oli hän ollut poissaolevien esimiehenä, mutta oli nyt päässyt pälkäästä rehtorin asettuessa hänen tilalleen. Rehtorin holhokit olivat nimittäin keväällä suorittaneet ylioppilastutkintonsa, joten oikeastaan oli ensi luokan vuoro joutua hänen haltuunsa. Nykyisen seitsemännen luokan pojat olivat kuitenkin siinä määrin kiusanneet vihattua esimiestään, että tämä oli pannut parhaansa päästäkseen heistä eroon. Opettajakunnassa oli syntynyt kiihkeä väittely. Ja kun rehtori oli puoltanut oppilaita, oli Sundberg muitta mutkitta ehdottanut vaihtokauppaa ja saanut hyvänahkaisen rehtorin siihen suostumaan. Nyt hän tietenkin tahtoi ilkkua.
Tuli kiire laivalle. Opettajien rouvat, jotka myöskin olivat tulleet mukaan, kuiskuttelivat jotakin rouva Lagukselle, väliaikaiselle laulunopettajattarelle. Tuotapikaa kokosi tämä kuoron kannelle, ja kun laiva hiljaa irtausi laiturista, kajahti riemukas laulu ilmoille.
Oli ihana ilma. Taivas oli sees, ja lauha tuuli puhalsi unisesti. Kahdeksannen luokan pojat makasivat pelastusveneitten peltisillä suojuskansilla auringonpaisteessa ja olivat "pollea". Joku heistä piti runollista esitelmää etääntyvästä rannasta, aaltojen liplatuksesta laivan kylkeä vasten ja veden sinisistä värivivahduksista kaukaisten saarten välillä. — Pieni laiva kulki hiljaa, sillä kun oli suuri proomu perässään.
Kun tultiin Kivisaaren kohdalle, niin pensaitten takaa porhalsi moottorivene huimaa vauhtia. Ja kas! Siellähän seisoivat seitsemännen luokan yksitoista poikaa, kaikki rivissä. Heillä oli kullakin vaaleankellertävä kangashattu, johon harmaa sulka oli kiinnitetty, polvihousut ja punainen, yli olan kulkeva, vyötäisillä rusettiin solmittu nauha. He laskivat aivan lähelle laivaa, paljastivat päänsä ja hurrasivat kolmasti. Sitten he pyyhälsivät laivan edelle. Hottentotit!
Kaikki oli Einar Tengströmin hommaa. Hän se oli isältään, insinööriltä, saanut moottoriveneen käytettäväkseen ja hoiteli nyt konetta tärkeän näköisenä. Hänen vieressään istui Vilho Paalanen — Filosoofi —, joka onnettoman rakkautensa tuskassa oli syventynyt Schopenhauerin teoksiin ja muisti ulkoa suunnattoman määrän tämän nerokkaan miehen lauseita. Luokan kaunein ja lahjakkain poika Arvi Sahra — Runoilija — tuijotti miettiväisenä ulapalle. Pekka Aro — Pelle — heittäytyi veneen pohjalle pitkäkseen salatakseen paperossinsa, ja Eino Harjanne — Pankkiiri — Monte Carlon kookas isäntä, istui ainaisessa kumartuneessa asennossaan.
— Ei meille vihaisia olla, sanoi Filosoofi. — Huomasitteko, kuinka kirkkain kasvoin rehtori vastasi tervehdykseemme?
— Mutta näittekös Suden naamataulua? (Sundbergia sanottiin Sudeksi.) Se oli vaaksan verran venynyt. Varmasti siellä on ollut meistä kysymys, huudahti Antti Jäntti, postimerkkien kaupustelija.
Runoilija hyppäsi laudalle seisomaan. Hän alkoi puhua.
— Pojat! Meillä on nyt uusi esimies, ja esimies, jota emme kehenkään vaihtaisi. Meillä on huono maine. Susi oli sietämätön, se on totta, mutta mekin olimme ilkeitä. Eikös päätetäkin nyt olla miehiä? Näytämme, että osaamme olla ihmisiksi, jos meitä ymmärretään ja kohdellaan arvokkaasti. Ei niin, että heittäisimme pois hurjan koulupoikamaisuuden ja rupeaisimme mamman lellilapsiksi. Sitä en tarkota. Iloisia olemme kuten ennenkin, kujeilemme ja vehkeilemme, mutta ilkeys pois. Koetamme olla esimiehellemme kunniaksi. Tiedättekö, pojat, minä ehdotan, että pidämme rehtorille puheen, selitämme. Se lähentää ja lujittaa.