Runoilija kiipesi halkopinolle ja alotti:
Vangittu kotka.
Sa kuule, kuinka aallot kohajaa, kun tuuli raivoten ne rantaan heittää. Vihuri vinkuu, vavahtelee maa, ja valkovaahto rannan kivet peittää. Niin kumeasti käypi ukkonen. Nyt välähtää! — Ah, taivaan kansi halkee, ja yössä kiemurtava viiru valkee valaisee saaren synkän, louhisen.
Laella paljaan, kolkon kallion
kuvastuu varjo, aave yksinäinen.
On kaapu päällään, kasvot kalvaat on,
mut piirtehissä voima, tarmo jäinen.
Vaan katso kulmain varjoon synkeään,
kuin siellä silmä tuskan tulta palaa.
— Salama yöhön kammon loisteen valaa. —
Käy tuuli suortuvissa paljaan pään.
Tuon miehen tunnet: keisari hän on, suljettu autiuteen kolkon saaren, vangittu kotka, ylväs, onneton, ja tuska tuikkaa alla kulmakaaren. Hän ulapalle tähtää tuijottain. — Taas sähähtäen lentää valoviiru — Hän kuihtunut on, kärsimyksen piiru käy ympärillä huulten kalpeain.
Hän yli aavain yhä tuijottaa, hän soittaessa myrskyn näkee unta. Ah, kauas kuohuvitten aaltoin taa, on jäänyt Ranskan rakas valtakunta. Napoleon, sun sielus uneksuu rannoille Ranskan, vallan ihanuuteen… Oh, vanki houkka! Unhon ikuisuuteen sun kuollut tähtes kohta laskeuu.
Sa näet kaupunkien kimalteen
rinteillä rakkahilla suuren maasi
ja veteraanis sota-asuineen,
nuo: portaat menneesehen kunniaasi.
Kuuletko? Kaukaa humu hiljainen
sun kaupungeistas aaltoin pauhuun liittyy.
Niin ihanasti illan rusko riittyy,
näät kunnahilla loisteen rypälten.
Vaan kuule: jyske tuo on tykkien.
Kiväärit paukkuu, tanner peittyy sauhuun.
Välähtää peitsi, miekka verinen,
kuolleiden katse sammuu jäykkään kauhuun
Sa katso: verta taivas hulmehtii.
Käy valo höyryävään hurmemereen.
Jo kuolon korahdukset nääntyy vereen.
Yltympär' surma, kammo värehtii.
Näetkö: ratsastaja pystyin päin
nyt saapuu, kuollehitten keskeen jääpi,
hän hymyileepi syvään hengittäin
höyrystä hurmeen sierain värähtääpi.
On taaskin saatu voitto verraton,
viis niistä, jotka lepää tantereella!
— Synkästi salama lyö vaaranteella. —
Sa katso, vanki! — Kuvasi hän on.
Oi vanki, kuinka kasvos kalpenee
ja katseesehes saapi jäykkä kauhu.
Sun pääsi painuu, polves vapisee…
Kaikk' katoo — kuuluu yksin myrskyn pauhu.
Sa kiiruhdat kuin surmaa pakohon.
— Salama verisenä välkähtää…
Kuin ivanauruun pilvet räjähtää. —
Sun kätes, vanki, kalmankylmä on.