— Meillehän syy lankeaa luonnostaan, kun tulimme vasta yhdeksältä. Jos rikoksen tekijä olisi joltain muulta luokalta, niin huomattaisiin hänen poissaolonsa heti ja hän joutuisi auttamattomasti kiinni, arveli Harjanne.
— Toverit, alotti Runoilija, —- kuulkaa minua. Onhan meillä rajaton luottamus toisiimme, eikö totta? Kysyn siis: kuka sen teki?
Yksikään ei vastannut.
— Eikö siis kukaan? jatkoi Runoilija.
Yhä vallitsi äänettömyys.
— Minä tarkotan täyttä totta, pojat. Antaako jokainen kunniasanansa siitä, että ei ole tehnyt tätä kepposta? Joka antaa, se nostakoon kätensä.
Kaikkien kädet kohosivat. Runoilija tarkasteli kutakin erikseen, silmät tuikeina.
— Hyvä on, nostan vielä oman käteni. Olen perin iloissani, ettei kukaan ole tehnyt itseään syypääksi sopimattomuuksiin. Sillä temppu on törkeä, ankarasti rangaistava ja koulupoikavehkeilyn ulkopuolella, siitä ei päästä minnekään. Se on suorastaan raaka kuje, jolle kukaan ei anna tunnustusta, vaikka myöntää kyllä täytyy, että rohkeutta se osottaa. Meitä epäillään siis suotta, ja se on ikävää, mutta Suden kannalta katsoen perin luonnollista, kuten Pankkiiri jo mainitsi. Sitä suurempi on ilomme, kun syyllinen joutuu kiinni.
* * * * *
Asiaa tutkittiin monta päivää. Pellen kotona todistettiin, ettei nenäliina ollut hänen, ja niin hän selviytyi pahimmasta pälkäästä. Mutta rikoksen tekijää ei saatu kiinni; kaikki tosiseikat vain viittasivat siihen, että seitsemännellä luokalla täytyi syyllisen olla.