Eräänä päivänä rehtori astui sisään ankarana ja vakavana. Hän alkoi puhua:
Tutkimukset ovat osottaneet, että tämä luokka on viime lauvantaina pitänyt kokouksen, jossa on pohdittu erinäisiä koululain kieltämiä vehkeitä. Maanantaiaamuna tehtiin ilkityö, jonka törkeys on ennenkuulumaton. Teillä ei ollut silloin tuntia, mutta siitä huolimatta olette joka mies olleet jalkeilla jo ennen kahdeksaa, kokoontuneet kahvilaan ja yleensä osottaneet levottomuutta, joka antaa aihetta epäilyyn. Paitsi tätä luokkaa ei kysymyksenalaisena aamuna ollut koulusta poissa kuin kaksi oppilasta, jotka todistettavasti ovat olleet kotonaan. Onhan selvää, että joku teistä on syyllinen. Voisi luulla, että koko luokka on yhteisesti suunnitellut ja päättänyt teon, jonka toimeenpanijaksi se on valinnut yhden. Tätä arvelua tukee se yhdenmukaisuus, joka eri oppilaiden vastauksissa on ilmennyt. Toiselta puolen on tällainen yhteistoiminta siinä määrin alentavaa, että minun on vaikeata uskoa sitä. Kenties on syyllinen sittenkin omasta alotteestaan ryhtynyt juoneen. Jos hänet olisi saatu ilmi, olisi hänet muitta mutkitta erotettu koulusta. Mutta tiedetään vain se, että hän on joku teistä. Opettajakunta on senvuoksi päättänyt, että jos hän vapaaehtoisesti tunnustaa tekonsa, pääsee hän kahdentoista tunnin karsseri-rangaistuksella. Muussa tapauksessa valitaan arvalla kuusi oppilasta, jotka kukin saavat saman rangaistuksen, ja sitäpaitsi annetaan koko luokalle käytöksen alennus. Toveruudenkin kannalta katsoen on siis syyllisen tunnustettava. Hän nouskoon seisomaan!
Yksikään ei liikahtanut. Rehtori odotti kauan, otsa synkkänä.
— Siis kaikki on sittenkin tapahtunut yhteisestä päätöksestä. Tässä luokassa vallitsee huono henki, ja surulla on minun sanottava, että te tuotatte häpeää koululle, häpeää vanhemmillenne, häpeää minulle. Tulkaa ottamaan arvat.
Rehtorin ohimosuonet olivat pullistuneet, ja hänen äänensä vavahteli hillittyä vihaa. Pojat kävivät vuorotellen, masentuneen näköisinä, ottamassa arpansa, jotka olivat pöydällä pienessä lippaassa, kaiken varalta jo valmiiksi tehtyinä.
— Keillä on viiva lipussa? kysyi rehtori.
Sahra, Aro, Ranta, Tengström, Puhakka ja Harjanne nousivat. Rehtori kirjotti heidän nimensä muistiin ja poistui.
Luokka jäi istumaan äänettömänä, kuin lyönnin saaneena. Kellään ei ollut mitään sanottavaa. Yhtäkkiä Filosoofi nousi ja riensi rehtorin perässä kansliaan.
Hän pysähtyi rehtorin eteen. Hänen rintansa riehui, sieraimet värähtelivät ja kalpeat huulet tavottelivat turhaan sanoja;
Rehtori katseli häntä tuikeasti silmiin ja odotti kauan. Vihdoin hän kysyi: