— Voin, kunniasanallani sen vakuutan.
Filosoofin ääni oli särkyä. Rehtori laski kätensä hänen olkapäälleen.
— Minä uskon sinua, mutta en voi mitään. Selityksesi on miltei mahdoton, etkä sinä voi tietää mitä toverisi ovat tehneet. Uskon kyllä, että sinä olet vakuutettu heidän viattomuudestaan, ja olisin iloinen, jos olisit oikeassa. Kenties kaikki myöhemmin selviää. Nyt ovat tosiseikat teitä vastaan, ja opettajakunta on tehnyt päätöksensä, johon teidän on alistuttava. Huomaan, että olet tutkinut tovereitasi. Minä uskon sinua, uskon teitä kaikkia enkä vielä jätä tätä asiaa. Mutta nyt en voi mitään tehdä… Mene luokkaasi.
Käytävässä Filosoofi kohtasi maisteri Sundbergin, joka hymyili ivallisesti ohuilla huulillaan.
KELKKAMÄESSÄ.
Pakkanen, Puhurin poika, ikävystyi aikojansa Pohjolan jäisessä linnassa. Se lähti retkeilylle etelään, lakaisi harmaan, syksyisen taivaan kuulakaksi ja korkeaksi, kovetutti kuraiset tiet routaisiksi, puhalteli veikeänä jonkun mäntyvanhuksen naavaparran huurteeseen ja sirotteli kristalleja koivujen alastomille ritvoille. Se peitti mätänevät lehdet kimmeltävällä kuuralla ja verhosi neitseelliset viidakot valkeaan morsiushuntuun. Yöllä se paukahteli nurkissa, vihelsi seinänraoissa kylmänä viimana, piirteli huvikseen jääkukkia ikkunaan ja muodosteli goottilaisen rakennustaiteen ystävänä puikkoja räystäihin. Se suuteli neitosten poskipäät punaisiksi kylmillä huulillaan ja alotti hurjan taistelun vettä vastaan. Ja kun pikkupojat rannalla heittelivät kiviä jäälle, koettaakseen, oliko se lujasti kammitsoinut laineet, niin Pakkanen älähteli mielihyvästä ja nipisti iloissaan jonkun pienokaisen nenän valkeaksi. Vihdoin se uskalsi suurille selille, missä se aamun sarastuksessa kiljahteli ja läiskytti käsiään, teeren kuhertaessa huuruisilla kunnailla.
Mutta entinen ilo ei enää näyttänyt palaavan seitsemänteen luokkaan. Selkkausten aika oli kyllä ohitse ja rangaistukset kärsitty, sillä syyllistä ei oltu saatu sen paremmin ilmi. Mutta jonkinlainen masentava alakuloisuus näytti vallanneen poikien mielet. Ei enää kulettu yksissä, ja Monte Carlo oli jäänyt kokonaan unohduksiin; Harjanne se siellä vain harrasteli politiikkaansa. Filosoofi tutki Schopenhaueriaan, Tenu oli vaipunut matemaattisiin ongelmiin, Jäntti harjotti merkkikauppaa laimeasti, ja Runoilija haaveili rouva Laguksesta, purkaen kaipuunsa säkeihin, milloin se kasvoi liian voimakkaaksi hänen rinnassaan. Pelle näytti tykkänään menettäneen pirteän iloisuutensa ja murjotteli kaiket tunninalut pahatuulisena pulpettiinsa. Törkeä kepponen oli painanut kaikkiin leimansa, keskinäinen luottamus oli vähentynyt, ja tuntui siltä, kuin kukin olisi heikosti epäillyt tovereitaan.
Luistelu toi osaltaan vaihtelua ja kevensi mieliä, mutta ei sekään kyennyt poistamaan sitä apeutta, joka oli ottanut asuntonsa luokkaan.
Marraskuun loppupuolella alkoi sataa vahvasti lunta. Vaahterain ja lehmusten ritvat saivat pehmeän peitteen; iltaisin liihotteli suuria lumihiutaleita kuin valkeita perhoja katulyhtyjen valopiirissä. Potkurit otettiin esille ja alettiin laskea koulun luota Harjukadun korkeata mäkeä alas.
Silloin, eräänä iltana, Tenu raahasi perässään tavallista työrekeä, johon hän itse oli sovittanut näppärän ohjauslaitteen. Ja tuntuipa, kuin olisi tuo reki liittänyt pojat jälleen yhteen ja päästänyt entisen ilon valloilleen. Heti ensimäisenä iltana oli mäessä kauhea meteli, ja reki oli kukkuroillaan tyttökoululaisia.