Oli vesisuoja. Hämärä mäki vilisi mustanaan laskijoita; alhaalla lyhdyn valossa jalasten jälet kiilsivät.
Koskaan ei reki ollut luistanut sillä vauhdilla kuin tänä iltana, potkurit tuntuivat mitättömiltä leikkikaluilta siihen verraten. Se oli juuri mäen päällä lähtövalmiina, odotettiin vain merkkiä Pelleltä, joka seisoi alhaalla vartiomiehenä. Harjukadun poikki kulki nimittäin toinen katu, jota ajettiin silloin tällöin, ja onnettomuuksien välttämiseksi jäi yksi pojista vuoron perään risteykseen vartioimaan.
Jo kuului Pellen ääni:
— All right!
Juuri silloin näkyi ylhäällä katulyhdyn valopiirissä rouva Laguksen solakka vartalo. Arvattavasti hän palasi kotiin laulutunnilta, koska meluava pienokaisjoukko telmi koulun portaitten edustalla.
Filosoofi hyppäsi ketterästi reestä, tervehti ja kysyi iloisesti:
— Eikö rouva halua päästä hurjaa kyytiä mäkeä alas? Reki luistaa vallan mainiosti.
Hymyillen tuli nuori rouva reen luo.
— Harjanne, sinä saat jäädä pois. Hartiasi ottavat niin paljon tuultakin, että se hiljentää vauhtia, ilkkui Ström.
Rouva istuutui. Runoilija nousi alkua antamaan. Hetken aikaa odotettiin Pellen uudestaan huutavan, mutta kun ei mitään kuulunut, niin kärsimätön Runoilija tuuppasi reen liikkeelle, juoksi vähän matkaa perässä, sysäten kaikin voimin, ja hyppäsi takapajulle polvilleen. Vauhti oli huimaava. Tyttökoululaiset kirkuivat ilosta ja pelosta. Tenu ohjasi varmalla kädellä.