Yhtäkkiä ilmaantui alhaalla haamu kulkureitille.
— Pois alta, pois alta! huudettiin, mutta se ei näyttänyt tekevän mitään vaikutusta.
Harkitseva Tenu ohjasi sille puolelle, jolta olento tuli — kumarainen vanhus muuten. Jos äijä olisi kulkenut yhä eteenpäin, olisi onnettomuus välttynyt, mutta reen ollessa jo aivan lähellä hän huomasi vaaran, säpsähti ja peräytyi vaistomaisesti. Epätoivoissaan Tenu käänsi yhä entiseen suuntaan… Kuului rasahdus: reki oli sattunut lehmuksen suojuskehykseen… Hirveitä huutoja kohosi ilmoille, tiepuolessa makasi hujan hajan kiemurtelevia ruumiita; reki oli pirstaleina…
Vanhalta mieheltä katkesi jalka. Muuan tyttö oli nyrjäyttänyt ranteensa sijoiltaan. Rouva Lagus makasi liikkumattomana kuin kuollut, hänen puuhkansa oli lentänyt kauas syrjään.
Vasta silloin saapui Pelle paikalle. Hän oli kauhusta kalpea ja repi epätoivoisena hiuksiaan, ladellen lukemattomia itsesyytöksiä. Sillä hän ei ollut pysynytkään vartiopaikalla, vaan oli lähtömerkin huudettuaan juossut ajamaan takaa kahta tinuria, jotka olivat kiusanneet häntä lumipalloillaan.
Kuullessaan vanhan miehen vaikertavan joutui hän aivan suunniltaan.
— Voi minua, voi minua! Minä olin vartiomies. Minun on kaikki syy.
Ja tykkänään unohtaen kylmäverisen leikillisyytensä hän vihelsi ajureita kuin hengen hädässä ja lähti viemään vanhusta lääkäriin.
Sillävälin Runoilija nosti taintuneen rouva Laguksen käsivarsilleen, hyppäsi ajuriin ja käski nopeasti ajamaan rouvan kotiin. Hän istui reessä katsellen tuskaisena kauniita, valjuja kasvoja. Mitä saattoi hän tehdä tunteilleen, sille, että mielettömästi rakasti tuota naista. Ei hän mitenkään olisi tahtonut olla uusi Werther, ja hän käsitti kyllä, kuinka kauheata kaikki oli, mutta nuori rouva kummitteli hänen unissaan ja lumosi hänen mielikuvituksensa, kun hän oli yksin. Alituisesti Runoilija häntä ajatteli, vasten tahtoaankin. — Mutta, oi, jos kerran oli väärin lempiä toisen omaa, niin miksei rouva edes ollut onnellinen? Hänen miehensä, kauppamatkustaja, oli sieluton olento, joka alituisesti oli poissa kotoa, joi, irstaili… Ja nuori, kaksikymmentäkaksi vuotta vanha rouva sai istua yksin pitkät illat, tuo rakas olento, jonka lapselliset kasvot olivat puhtaat kuin enkelin. Kuinka Runoilija siitä kärsikään!… Ajuri pysähtyi oven eteen. Runoilija maksoi, nosti keveästi taintuneen syliinsä, kiipesi pamppailevin sydämin portaita ylös ja soitti vaivoin. Ja siinä odotellessaan, tuskaisena ja levottomana, valtasi hänet yhtäkkiä mieletön halu: hän tahtoi kerran suudella noita kalvakoita huulia, jotka kenties kuolema oli iäksi kylmentänyt, kerran pusertaa rintaansa vasten poven, joka nyt oli liikkumattomana. Nopeasti, hurjassa onnessa ja epätoivossa, hän painoi hehkuvat huulensa rakastettunsa suulle ja puristi häntä vasten sydäntään… Rouvan silmät avautuivat, harhaileva katse kiintyi hetkeksi Runoilijaan, sitten luomet jälleen painuivat kiinni. Runoilija hätkähti; omituisen häpeän valtaamana hän olisi toivonut vaipuvansa maan alle… Vihdoinkin ovi aukeni.
Runoilija laski taintuneen sohvalle. Hätääntynyt palvelija katseli häntä suu puoliavoinna ja riensi sitten noutamaan vettä. Kauppamatkustaja ei itse ollut kotona.