Epätietoisuus ja outo tuska ahdistivat Runoilijaa. Oliko rouva herännyt äsken, huomannut? Se ei kai ollut mahdollista. Yhtä liikkumattomanahan hän yhä lepäsi, silmät ummessa.
Palvelijatar tuli, tiputti vettä sairaan suuhun ja pani kääreen hänen otsalleen. Runoilija näki kuin unessa tytön liikkeet.
Rouva avasi silmänsä.
— Soitanko lääkäriä? kysyi palvelijatar.
— Ei, ei tarvitse. Mikä minun sitten olisi… En tunne kipua… Ah, ohimoita sentään pakottaa…
Sairas lepäsi pitkän aikaa tuijottaen kattoon. Palvelustyttö seisoi äänettömänä katsellen häntä. Runoilijan oli vaikea olla. Vihdoin rouva kääntyi hänen puoleensa.
— Vain hämärästi muistan, kuinka kaikki tapahtui… Mitenkähän mahtoi toisten käydä?
— En ollenkaan tiedä, sai Runoilija vastatuksi.
— Tekö toitte minut kotiin? Kiitos teille. En ole loukkaantunut pahemmin, mutta säikähdys vei voimani… Kiitän teitä sydämestäni.
Runoilija seisoi vaieten, katse maassa. Vihdoin hän ojensi kätensä hyvästiksi.