— Joko lähdette? Näin pian! Huomaatte, että olen levon tarpeessa…
Jääkää hyvästi. Olen teille kovin kiitollinen.
Hennot sormet puristivat sydämellisesti nuorukaisen vankkaa kättä. Runoilija kumarsi syvään, riensi tarpeettoman kiireesti eteiseen, sieppasi lakkinsa kuin kuumeessa ja hoippui portaita alas kuin humalainen. Hän ei käsittänyt, oliko kaikki unta vai totta. Hän siveli kädellään kuumaa otsaansa. Veri lauloi hänen korvissaan.
* * * * *
Pojat eivät onnettomuudessa olleet saaneet pahempia vammoja. Mutta Pelle oli seuraavana päivänä masentunut ja alakuloinen. Hän murjotteli äänettömänä pulpettiinsa eikä yrittänytkään torjua niitä syytöksiä, joita hänelle vartiovuoronsa laiminlyönnin johdosta joka taholta sateli.
Illalla, voimisteluseuran harjotuksissa, oli hän kuitenkin jo ennallaan ja puheli vilkkaasti:
— Kuulkaas, pojat! Ei se äijä-räähkä kumminkaan maksa sitä rekeä. Mutta me saamme helposti rahaa, jos annamme voimistelunäytöksen, vetonumerona tietysti tanssi. Onhan meillä valmiiksi harjotettu ohjelma. Kyllä tämä ottaa hommatakseen kaiken muun.
Tuumasta toimeen. Puhuttiin johtajalle, joka suostui mielellään, ja niin oli asia päätetty.
Aamulla Pelle meni tapaamaan rehtoria.
— No, mikä asiana?
— Saisikohan voimisteluseura antaa näytöksen?