— Minä en ymmärrä, mikä sinuun on viime aikoina tullut. Olet aivan muuttunut, aina väsyneen ja haluttoman näköinen. Opettajakunnassa ollaan sitä mieltä, että sinä opinnoissasikin olet mennyt alaspäin… Kyllä on syytä kääntyä lääkärin puoleen.
Runoilija ei vastannut, hän tuijotti pulpettiinsa.
— Oletko huomannut mitään kipua itsessäsi?… Maittaako sinua ruoka?
— Ei varsin… Mutta kyllä minä terve olen.
Rehtori pudisti päätään ja ryhtyi jatkamaan esitystään.
Runoilija istuutui. Kun hän käänsi päätään, kohtasi hän Filosoofin syvän katseen, joka näytti kaikki lukevan, kaikki ymmärtävän. Runoilija ei kestänyt sitä, hän loi silmänsä alas. —
Seurattiin jälleen sankarikuningasta Venäjän äärettömillä aroilla, rämmittiin Liettuan loputtomissa soissa, kärsittiin vilua ja nälkää ja ryhdyttiin epätoivoiseen Pultavan taisteluun, vaikka tappio oli jo etukäteen varma. Nähtiin sairaan kuninkaan kantotuolista komentelevan joukkoaan. Paettiin hänen mukanaan Dnieprvirralle, jonka rannat olivat hävitetyt, ja vaivoin päästiin pienellä veneellä yli. Puolustauduttiin Turkinmaalla viidenkymmenen miehen kanssa kaksisataakertaista ylivoimaa vastaan. Nähtiin kuninkaan miekka kädessä ryntäävän palavasta talostaan, yrittävän tunkeutua piirityksen joutuvan vangiksi…
Silloin alkoi kuulua yhtäjaksoinen, kimeä kilinä. Rehtori lakkasi puhumasta, kuunteli, läiskäytti kämmenensä pulpettiin ja kysyi:
— Mitä se on?
Kilinää jatkui yhä. Rannan Martti, hiljainen mies, nousi seisomaan.