— Hei, pojat! Rannan Martti kunnostautunut! Hyvä, hyvä!

Martti Ranta, hiljainen mies, kiiruhti välitunnille ylen onnellisena kepposestaan.

* * * * *

Maisteri Sundberg tervehti kuivalla tavallaan, kohahteli kuivalla tavallaan ja pyyhki silmälasejaan nenäliinalla.

Oli fysiikkaa. Nähtävästi maisterikin tahtoi olla armollinen viimeisenä tuntina, sillä hän alkoi puhua, ryhtymättä heti kuulusteluun. Hän selosteli matematiikan kokeissa ilmenneitä virheitä, antoi puolittain kehuvan lausunnon luokan keskimääräisestä taidosta, mutta moitti Puhakkaa ja Seppästä sekä varsinkin Strömiä, kehottaen heitä työskentelemään joululomalla.

Luokassa vallitsi täydellinen äänettömyys. Kukaan ei vehkeillyt.
Suurten rangaistusten aikana oli Sundbergia kohtaan syntynyt
jonkinlainen kammo ja vastenmielisyys, joka vaimensi kujeiluhalunkin.
Synkkä ja äänetön uhma tuntui odottavan sopivaa hetkeä…

Sundberg pyyhki kaljua päälakeaan, heitti laihan koipensa polven yli ja alkoi keinua tuolillaan. Hän oli vaiti hetken, ei arvattavasti keksinyt mitään sanottavaa, ja ryhtyi kuulustelemaan.

— Tämän päivän läksy käsittää keskipakoisvoiman lait, alotti hän. — Otamme hyvin yksinkertaisen ja tutun esimerkin. Olettakaamme, että meillä on kuolemanrengas, jossa pyöräilijä kiitää tasaisella nopeudella…

Tenu istui kumarassa, ikäänkuin lukien jotakin, eikä näyttänyt tietävän maailman menosta.

Maisteri Sundbergin sinertävät, rustoiset kädet puristuivat nyrkkiin ja hänen kasvoillaan liikahti pahaa-ennustava häivähdys.