"Kuule. Johan te olette kärsineet rangaistuksen, niin että samantekeväähän teille on, milloin viattomuutenne tulee ilmi. Odottakaa kevääseen. Minä lähden silloin merille ja lupaan kunniasanallani tunnustaa."
Filosoofi vaikeni hetkeksi.
— Hänen on tunnustettava, taikka nylemme hänet elävältä, kiihkoili
Tenu.
— Mutta entä nenäliina? Eihän se ole hänenkään, kysyi Pelle.
— Ei olekaan. Mistä lie aikoinaan joutunut parvekkeelle, vastasi
Filosoofi.
— Hänen täytyy heti tunnustaa, kuului usealta eri taholta. Pankkiiri oli tykkänään unohtanut johtajavaltansa.
— Niin minäkin ensin ajattelin, selitti Filosoofi verkalleen. — Mutta nyt minulla on muuta mielessä. Me kostamme Sudelle. Olen jo Runoilijan kanssa neuvotellut.
— Selitä!
— Ensiksi täytyy meillä olla selvillä, minkä tähden me kostamme. Sillä kepponen itsessään oli sellainen, että se ehdottomasti oli ankarasti rangaistava. Kysymys on vain siitä, olivatko meihin kohdistuneet epäluulot tarpeeksi perusteltuja. Opettajakunnassa oltiin meille hyvin myötätuntoisia. Rehtori oli nimenomaan huomauttanut, kuinka mahdotonta oli otaksua luokan yhteisestä päätöksestä ryhtyvän moiseen tekoon.
— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Pelle terävästi.