Koetan tuhertaa sinulle muutaman sanan, maatessani taas vuoteen omana. Olen tänään vähän terveempi, ja kuume on laskenut. Äiti kyllä sanoo, etten saa rasittaa itseäni, mutta minun on sinua niin ikävä.
Niin, sairastuinkin uudelleen. Tohtori arvelee sen aiheutuneen vilustumisesta. Oi, älä sinä vaan luule, että silloin, sinä iltana… Olenhan minä muulloinkin voinut saada kylmää. En tunne niin suurta vaivaakaan, olen niin onnellinen tietäessäni, että sinä minua rakastat. Sillä onhan se totta, Vilho? Muuten en tahdo elää päivääkään.
Jos tietäisit, kuinka olen muistellut sitä iltaa. Sinä olet koko minun elämäni. Sinä oletkin niin hyvä ja jalo, en koskaan voi olla sinulle kymmenettä osaakaan siitä, mitä sinä olet minulle… Sanokoon vaan se sinun Schopenhauerisi: "kukaan ei voi olla toiselle enempää kuin tuo toinen on hänelle", mutta se ei ole totta — muutenkin ilkeä ja synkkä mies, koska puhuu sellaisia kuin kirjotit, polta hänen kirjansa. Mitä minä voisinkaan olla sinulle, nyt olen laihtunutkin ja tullut rumaksi. Toivoisin niin, että tulisit minua katsomaan, mutta pelkään, kun olen tällainen…
Mutta tule sentään. Ei sinun tarvitse arkailla äitiä, hän tietää kaikki. Kuumehoureissani olen puhunut niin paljon, että hän arvasi. Ja vihdoin minä tunnustin hänelle, että sinua rakastan. Äiti suuteli minua ja itki. Hänkin pitää sinusta, kaikkienhan sinua täytyykin rakastaa.
Tule, hyvä Vilho. Uhraa muutama minuutti minulle. Ajatteles, että pitkät päivät makaan sängyssäni ja hetki hetkeltä koetan arvailla, mitä sinä milloinkin teet. On niin kauan siitä, kun viimeksi näin sinut, että kuolen ikävään, ellet tule. Hyvästi…
Helvi.
Päivä päivältä oli kulunut, eikä Filosoofi ollut noudattanut pyyntöä. Hän ei mitenkään saanut sitä tehdyksi. Olihan jo itsessään sopimatonta käydä tervehtimässä nuorta tyttöä, joka makasi sairaana vuoteellaan. Ja hyvä isä! Pormestarin rouvahan tiesi kaiken. Mitenkä olisi koulupoika kehdannut mennä tapaamaan rakastettuaan äidin nähden!
Filosoofi oli vain lähettänyt kukkia ja kirjottanut. Mutta tuskallista hänen oli ollut. Entäpä jos hän oli aiheuttanut uuden taudinpuuskan? Miksei hän heti ollut vienyt Helviä sisälle, kun kerran näki, miten tyttöä palelti, ja tiesi, miten heikko hän oli? Miksi hän oli antanut itsekkäille onnenpyyteille valtaa? Nyt sai Helvi kenties elämällään maksaa tuon lyhyen hetken hurman…
Tuli yhä pimeämpi. Tähtiä alkoi jo erottaa kuulakan taivaan sinestä. Vaistomaisesti katsoi Filosoofi kelloaan. Se läheni kuutta. Hän siveli kädellään otsaansa, ja kiusallinen tunne ilmaisi hänelle, että hänen oli mentävä jonnekin. Tosiaan! Sundberghan se tänään oli ottanut ylimääräisen fysiikantunnin, näyttääkseen pimeässä muutamia sähkökokeita.
Filosoofi nousi ja meni eteiseen ottamaan vaatteitaan. Ovikello soi… Pormestarin palvelijatar toi kirjeen. Filosoofi katsoi osotetta: se oli hänelle, vieraalla käsialalla kirjotettu.