Ja nuori tyttö vaipui jälleen mietteisiinsä… Miten olikaan tämä poika niin päässyt juurtumaan hänen sydämeensä, tämä ylioppilas, ja juuri tänä kesänä, olihan hän tuntenut hänet ennenkin… Sen souturetken jälkeen, niinkö? Mutta minkä sille mahtoi, että tuuli irroitti veneen rannasta ja hän jäi vastarannan niemeen, josta oli maitse kiertäen kolme, neljä kilometriä kotiin, ja ilta jo uhkasi. Silloin uistintavetävä ylioppilas kuuli hänen huutonsa, souti luo, otti valkopukuisen immen veneeseensä, kohottaen kunnioittavasti hattuaan ja alkoi soutaa.

"Laskekaa toki uistin järveen", sanoi tyttö silloin, tarkoittamatta oikeastaan muuta kuin lopettaa kiusallisen äänettömyyden.

Ylioppilaan silmät välähtivät, ja hymyillessä valkeat hampaat hohtivat ruskettuneista kasvoista hämärässä.

"Ei juuri ota näin selällä, mutta saattaahan sen laskea… Ehkä soudan neidin suoraan kotiin ja sitten jälestäpäin noudan veneen, koska on noin syrjään joutunut."

"Kiitos, jos niin paljon tahdotte nähdä vaivaa."

Siihen ei ylioppilas enää vastannut, katseli vain tummansinisillä silmillään. Jumala, kuinka ne silmät miellyttivät! — Sitten tarttui kuin tarttuikin hauki uistimeen, suuri vetkale oikein, ja sen ylösottopuuhat ne kirvoittivat kielen kantimistaan ja lähensivät nuoria toisiinsa. Ja kun rantaan saavuttiin, niin ylioppilaan kasvot muuttuivat äkkiä totisiksi ja silmissä oli kuin surua.

Sen illan jälkeen oli niin omituinen kaipaus jäänyt mieleen kytemään, ja outo ikävä, joka ennemminkin, tyyntyvinä kevätiltoina, oli samalla kipeänä ja suloisena toisinaan herännyt, palasi nyt yhä useammin vieraaksi. Sitten tulivat suuret heinätalkoot, jolloin hän tarjosi niityllä kahvia heinäväelle. Siellä oli ylioppilaskin, hikisenä ja ruskeanpunakkana rupatellen renkien kanssa, mutta ei hän tullut juttusille, kaukaa vain nosti lakkiaan ja kumarsi ja kahvia ottaessaan tuppausi renkien joukkoon. — Ja illalla sitten, tansseissa, hämärässä luvassa, jonka seinät ja permannon piiat olivat puhdistaneet! Kuinka teki mieli tanssia, mutta jurot pojat antoivat hänen yksinään seistä kynnyksellä, että ihan harmitti; kaiketi häpesivät. Ja ylioppilas ei ollut näkevinäänkään, hypitteli vain kylän tyttöjä, solakkana ja notkeana avokaulaisessa paidassaan ja sininen kaulanauha sidottuna suurelle solmulle. Silloin hän ihan uhallaan pyysi toverikseen lähinnä seisojan, pahaisen känttyrän ja heti sen jälkeen toisen; sitten viejiä kyllä riitti. Ja vihdoin ylioppilaan kimppuun, härkäpään, joka yhä pysyi taipumattomana. Hän tahtoi kiittää soutamisesta, heinäniityllä ei tullut mieleen. Rusko ylioppilaan poskilla tummeni ja hän kumarsi vähän siihen tapaan kuin herrat. Neiti ystävällisesti muistaa vielä, pikkuseikan. Ja samalla kävi ylioppilaasta heikko väkevien tuoksahdus, jota hän tietoisesti koetti salata, jopa näytti häpeävänkin. Ylioppilas tanssitti äänettömästi, vältti katsomasta, olipa jonkinlainen pilvikin hänen otsallaan.

"Odotin, että olisitte minua noutanut tanssiin, talkoot ovat minusta aina niin hauskat. Mutta itse sain tulla teitä kiittämään."

"Vai huvittaa nämä rahvaan kemut. Mitäpäs, minä kun tässä talkootuulella oikein, neiti huomanneekin. Arvelin olevan kenties loukkaavaa."

Silläkö lailla! Ylioppilasta halutti uhmailla poikien tavoin, olla hurjaa. Ja perin kaupunkilaisena nukkena hän näkyi pitävän, kenties hiukan ivailevan. Ohoo! Kyllä hän oli maalaistavoista selvillä, paremmin kuin ylioppilas luulikaan, eikä hän ollut mikään nenännyrpistelijä. Ihan näyttääkseen hän huudahti veikeästi: