Kun sitten myöhemmin neitoset ja kuormasto olivat palanneet muun joukon yhteyteen ja minä sain kuulla asiasta, niin etpä hyvä veli saata uskoa, minkälaisen kuohuvan raivon valtaan minä jouduin. Sinähän tunnet tarkoin minun elämäni, joka sangen usein on ryöpytellyt pohjasakkoja. Olenhan ollut jos jossakin leikissä mukana sekä täällä Suomessa, että jääkärinä Saksassa, enkä minä milloinkaan ole kieltänyt, enkä kiellä harha-askeleitani, joita valitan. Mutta kun nyt, jolloin tosiaankin luulin tekeväni parasta mitä taisin, kun luulin kykyni mukaan palvelevani isänmaatani, kun nyt aletaan ahdistella siveyssaarnoilla, oh, se oli jo liikaa. Joka ainoa mies, joka koskaan on elämässään syntiä tehnyt, käsittää ilman muuta, ettei sitä sillä tavoin tehdä, sellaisissa olosuhteissa, silmissä kuoleman kauhut, lopen uupuneena kylmästä ja väsymyksestä. Ja niin kirjoitin minä vihan vimmassa, jotakin, jota en enää tarkoin muista, mutta joka kuului suunnilleen seuraavasti:
Arvoisa Herra Johtaja!
Äärimmelleen hämmästyneenä olen saanut tietää, millä ennenkuulumattomalla tavalla Te olette uskaltanut loukata niitä naisia, jotka ovat jättäneet hyvät kotinsa tarjotakseen naisen auttavaa kättä siellä, missä sitä kipeimmin kaivataan, jotka ovat päättäneet tyytyä karkeaan olkivuoteeseen, ja rintaman ankariin olosuhteisiin, voidakseen tehdä niiden miesten elämän mukavammaksi, jotka ovat panneet henkensä isänmaan edestä alttiiksi. Näille tytöille Te olette mennyt tyrkyttämään siveellisyytenne näivettyneitä ohjeita, ei meidän läsnäollessamme, niinkuin mies olisi tehnyt, vaan sen jälkeen kuin me olimme menneet. Mutta minä sanon Teille, että näiden naisten siveellisyys on yläpuolella kaiken, mitä ikinä pystytte käsittämään, Te, joka varmaankin antaisitte veteen joutuneen naisen ennemmin hukkua, kuin sallisitte miehen, jolla ei ole uimapukua, hänet pelastaa. — Mitä tulee minun määräilemiseeni talossanne, niin siihen oli minulla valta, sen käskyn aiheuttama valta, jonka pataljoonan päällikkö minulle Suomen valkoisen armeijan nimessä antoi. Myönnän kernaasti, että olin epäkohtelias arvoisalle rouvallenne, mutta jos Teillä olisi aavistuskin siitä, mitä on matkata verisestä taistelusta peninkulmamääriä kirisevässä pakkasessa, ohut takki päällä, niin Te ymmärtäisitte, että silloin miehen suuhun ovat jäätyneet sanat sellaiset kuin: "armollinen rouva, suvaitsetteko, että täytän pataljoonanpäällikön käskyn j.n.e." Muuten ovat minulle Teidän pilviäpiirtävä ihanteellisuutenne, tunkeileva jumalanpelkonne ja poroporvarillinen pikkusiveellisyytenne aivan vieraita, mutta yhtä kirkkain otsin kuin konsanaan Te, rohkenen silti astua milloin tahansa sen tuomarin eteen, joka kerran meitä kaikkia tuomitsee.
Ja sitten raapaisin sepustuksen alle nimeni titteleineen. Näepäs, veliseni, mitä vihastuksen perkele ihmisellä teettää. Kannattiko sitä nyt minunkin, monessa allikossa rypeneen, ruveta joutavuuksiin, josta ei ollut mitään hyötyä.
Kirjeeseen vastasi johtajan rouva, jolle minulla ei ollut mitään asiaa, selittäen, että hänen miehensä, ollen yläpuolella moisten sepustusten, ei voinut puuttua kirjeeseeni, ja herttaisella naisen tyylillä parjaten neitosiamme ja esille vetäen oman alttiin, mutta samalla kaiken likaisuuden yläpuolella olevan toimintansa isänmaan hyväksi. Se rakastettava, suloinen rouva! Miksi hän nyt sekoitti itsensä moiseen juttuun! Miten mielelläni olisin ottanut häntä kädestä, suudellut sitä ja katsonut sillä tavoin, josta naiset punastuvat.
No niin. Sitten ajettiin punikit polttamastaan kylästä pois ja hyvän selkäsaunan ne sillä kertaa saivatkin. Apujoukot lähtivät pois ja meidän harventunut pataljoonamme sai taas hoitaa yksin koko pitkän rintaman. Mutta sillä aikaa puuhattiin mainitulla kansanopistolla entistä innokkaammin. Johtaja oli koonnut suojeluskunnan, sitäpaitsi oli hän toiminut siihen suuntaan, että minut olisi erotettu sotaväestä kelvottomana päällikkönä. Lieneekö nyt sitten niin, että kun minulla ei ollut taloa, eikä omaisuutta varjeltavana, minua pidettiin liian paatuneena rintaman takana ojennettavaksi, vai olivatko he siellä liian hyviä minun paikalleni, jossa kukaties luotikin olisi voinut päähän napsahtaa, sitä en tiedä. Varmaa vain on, ettei minua erotettu, eipä edes, vaikka itse kahdesti pyysin siirtoa.
Sitten meitä punikit taas pahasti ahdistelivat ja alkoi jo näyttää siltä, että kansanopistolle painuminen olisi viisainta. Vaan pälkähtipä silloin päähämme pyytää johtajan suojeluskunta avuksemme. Sepä vaan ei joutanut, sillä oli perin tähdellistä tehtävää neljä peninkulmaa rintaman takana. Silloin sanoi pataljoonan päällikkö puhelimessa:
— No niin. Punaiset ovat ennen pitkää siellä sitten ja hoitakaa asianne. Me emme voi heille yksin mitään.
Näin hän sanoi huvikseen ja lähti kuin lähtikin meille heti ankara apu. Ei se kuitenkaan ehtinyt kuin puoleen väliin, eikä tiennyt vihollisista mitään, kun me olimme jo asian saaneet toimitetuksi omin voimin.
Joka tapauksessa. Olihan se lohdullista tietää, että apua oli tulossa, varsinkin sellaisesta vakavan hengen läpitunkemasta paikasta ja koulusta, jossa varmaankin kasvatettiin tosi sankareita. — Johtaja oli itsekin hyvästä työstään tietoinen, koskapa, sodan päätyttyä, anoi ansioistaan vapaudenristiä, vaikka hän olosuhteiden pakosta ei tosin ollut taistelua nähnyt, eikä juuri kuullutkaan. Sydämestäni toivon, että hän saisi niitä kaksikin.