Jouduin siitä vihdoin hakemaan itsellenikin lepopaikkaa. Mainitsemani neitoset, jotka jo aikoja sitten olivat saapuneet perille, olivat saaneet ystävälliseltä talonväeltä asunnokseen pienen syrjäkammion ja sinne oli pakkautunut komppaniani vääpeli ja joukkuepäälliköt. Esillä oli voileipää ja kuumaa teetä, pistipä heti nenääni viinankin virvoittava tuoksu: neitoset olivat antaneet kylmästä kangistuneille pojille ankarat norrikupit ja sama armonosoitus tuli runsaassa määrin nyt minunkin osakseni. Ennen pitkää tuli kaikkien hyvä ja lämmin olla ja uni rupesi painamaan silmäluomiamme. Kun kova tilanpuute vallitsi, sijoitimme tytöt huoneessa olevaan vuoteeseen ja päätimme itsekin viettää yömme samojen seinien sisällä. Tietysti siinä nukuttiin täysissä tamineissa, mutta jos ulkonaiset seikat olisivat myöten antaneet, olisimme kyllä vähentäneet vaatetustamme, tytöistä vähääkään piittaamatta.
Aamulla varhain tapahtui lähtö taas; samaa latua takaisin, jota yöllä oli tultu ja taistelu oli edessä. Kuormasto, vieläpä neitosemmekin, jätettiin kansanopistolle odottamaan lähempiä määräyksiä. Mieli keventyi taas ja uusi toivo alkoi kyteä; apujoukkoja oli tulossa ja ennen pitkää oli vihollinen tunteva, ketä se oli pistänyt.
Lähtö tapahtui perin rauhallisesti. Mutta kun kaikki olivat menneet, silloin astui jälkeenjääneiden neitosten huoneeseen kansanopiston johtaja, mies ylevä ja jalo, jonka henkeviltä kasvoilta loisti siveän sielun kirkkaus ja jonka huulista saattoi nähdä, että ne tuskin olivat saastuttaneet itseään sielunvihollisen törkeän nimen lausunnalla, vielä vähemmin painuneet suutelemaan edes naisen kättä ennen papin vihkimistä. Vakavana pysähtyi hän ovelle hyvää huomenta toivottamatta ja siveellinen punastus purppuroi hänen poskipäitään, kun hän hitaasti ja juhlallisesti alotti:
— Nuoret naiset. Ymmärrättekö, mitä te olette tehneet?
Noloina ja hämmästyneinä tytöt katselivat häntä silmiin. He eivät ymmärtäneet, heillä ei ollut vähäisintäkään aavistusta hänen tarkoituksestaan.
Silloin hän jatkoi:
— Te olette viettäneet yönne samassa huoneessa nuorten miesten kanssa, miesten, joiden huulilta tulvii sopimattomia sanoja. Ymmärrättekö, ymmärrättekö, mitä se tahtoo sanoa?
Yhä vieläkin seisoivat tytöt äänettöminä, jopa loukkaantuneinakin jo, sillä he eivät käsittäneet mitään pahaa tehneensä.
— Te raukat, ettekö todellakaan ymmärrä häpeäänne? Oletteko jo niin paatuneita, ettei edes häpeän puna syöksy kasvoillenne. Ettekö ymmärrä, että isänmaa tuollaisten miesten käsissä on ehdottomasti joutuva perikatoon, että sotajoukkoja ei voi johtaa henkilö, joka viettää irstasta elämää, joka on kylliksi turmeltunut joukkojensa edessä häväistäkseen itsensä, kuten viime yönä täällä on tapahtunut. Täällä, minun vieraanani on teidän päällikkönne röyhkeästi kohdellut minun vaimoani ja ryhtynyt omavaltaisiin määräyksiin, vaikkei hän ollut muuta kuin vieras. Sellainen mies ei koskaan voi voittaa ja te saatte nähdä, että joukot ovat ennen iltaa jälleen täällä, pelkureina perääntyen. Sydämestäni minä surkuttelen teitä.
Ja pyhää vihaa leimuten hänen sielukkaat silmänsä tarkastelivat pöytää, jossa yhä näkyi laseja ja jonka vaiheilta varmaankin yhä nousi siveän miehen sieraimia ilkeästi kutkuttava tuoksu.