— Oletteko tekin ollut Saksassa, jääkärinä? kysyi muuan.
— Olen ollut siellä lähes kaksi ja puoli vuotta… Niin, oli kaksi jääkäriä, jotka olivat päässeet venäläisestä sotakoulusta vänrikkeinä ja sitten karanneet Saksaan. Heitä oli lähtenyt kolme ylioppilasta yhtaikaa Venäjälle. Yhtaikaa olivat he tulleet vänrikeiksi, yhtaikaa olivat he saaneet komppanian johdettavakseen, mutta lomalle päästyään olivat nämä kaksi karanneet Saksaan, kolmannen palatessa Venäjälle takasin. Saksassa ei näiden vänrikkien sotilaallista kouluutusta otettu ensinkään huomioon, vaan saivat he olla tavallisina rivimiehinä, kuten muutkin. Ja vasta aikojen kuluttua heidät ylennettiin ryhmäpäälliköiksi, mieskohtaisten ansioitten perusteella. Venäjälle palannut vänrikki yleni alikapteenin arvoon ja pääsi vihdoin lomalle Suomeen, jonne melskeisten aikojen takia jäi. Kaikki nämä kolme ovat parhaita tovereitani. Kaikki he puuhasivat innokkaasti vapaussodassa, alikapteeni kuitenkin ottaen varsinaisesti vain yhteen taisteluun osaa, mutta muuten sitä enemmän touhuten. Kaikki ovat he ripeitä miehiä, tarmokkaita ja kunnollisia. Venäläinen alikapteeni on nyt majuri, ja se on paikallaan, toiset kaksi, jotka ovat siis perillä sekä venäläisestä, että saksalaisesta sotilaskasvatustavasta, ovat molemmat jääkäriluutnantteja. Kun ehkä syntyy epäilystä, lienee parasta (minulle vastenmielistä kylläkin) mainita, että luutnantit ovat hienommasta kodista, vieläpä komeamman näköisiä miehiäkin kuin ystäväni majuri.
Nuorukainen oli kertonut erinomaisen hillitysti. Syntyi äänettömyys.
— Niin, onhan se kieltämätön tosiasia, ettei jääkäreitä juuri suosita. Se on sitäkin merkillisempää, kun kaikki kuitenkin ovat valmiit toitottamaan heidän ansioistaan vapaussodassa. Katsokaammepa vain esimerkiksi jääkärilahjaa, josta ei tahdo tulla mitään. Mutta sanokaapas nyt te, joka itse olette jääkäri, mitä siitä arvelette?
— Pyydän, älkää puhuko siitä. Eivät jääkärit lähteneet Saksaan palkan toivossa, ei ainakaan parhaimmisto. Jos valtio katsoo olevansa heille jotakin velkaa, maksakoon sen ilman mukinaa; ellei, niin ei. Mutta että meille kerättäisiin yksityistä tietä rahoja, sitä en voi hyväksyä. Sellaista tehdään keuhkotautisten, orpolasten kotien ja muiden semmoisten hyväksi. Kaikkein viimeisintä on, että sanomalehdet siitä kiistelevät. Eikö herroille kynämiehille enää riitä aihetta otella kuninkaasta ja presidentistä, voivathan he taas muodostaa uusia puolueita, selvitellä kielikysymystä tai kinata esimerkiksi siitä, onko virastoissa käytettävä punaista vai sinistä mustetta. Pianhan tuon nyt sanomalehden täyteen kirjoittaa, kun ei niihin tosi-asioita kuitenkaan saa panna.
Nuorukaisen poskille oli kohonnut hehkuva puna, mutta hänen äänensä oli yhä tyyni ja hiljainen. Äänettömyyttä kesti tuokion. Sitten juna vihelsi ja hiljensi vauhtiaan. Tultiin asemalle ja kolme herraa nousi.
Vaunuumme tuli kaksi veijaria, jotka rupesivat heittämään kolmea korttia, yrittäen kaikin mokomin saada meitä mukaan menettämään rahojamme. Mutta meidän itsepäinen äänettömyytemme oli jäykkä vastaus heidän aikeilleen ja vihdoin he muuttivat paremmille työmaille.
— Puheestanne kuulsi mielestäni jonkinlaista katkeruutta. Senkö tähden te erositte armeijasta? kysyin nuorukaiselta.
— Ei, ei minulla ollut minkäänlaista syytä tyytymättömyyteen, enkä minä mielelläni eronnutkaan.
— Teitte sen kuitenkin.