— Erikoisen hyvin muistan viimeisen illan, jolloin hänet näin; sitten hän joutui komennuksille, enkä enää tavannut häntä. Hän oli erään toverinsa kanssa lähtenyt kylälle ja olivat päätyneet lopuksi saksalaiseen kapakkaan. Siellä oli erään pöydän ääressä humaltunut saksalainen joukko pitänyt hävytöntä rähinää ja isäntä, joka hyvin tunsi suomalaiset, oli tullut sen johdosta meikäläisille valittamaan. Silloin L., joka oli ottanut muutaman ryypyn, astui räyhääjien pöydän luo, iski siihen nyrkkinsä niin että lasit hyppivät ja sanoi pahalla äänellään: "Maul halten!" Ja hyvin se näkyi tepsivän, sillä saksalaiset olivat pitkän aikaa aivan siivolla. Mutta vihdoin rupesi heitä kai kaivelemaan moinen röyhkeys ja muuan heistä alkoi kovaäänisesti meluta, nousten viimein suomalaisten pöydän lähettyville ärhentelemään. Päätään kääntämättä huitasi L. silloin taakseen kädellään ja otti sitten ryypyn kuin ei mitään olisi tapahtunut. Saksalainen kupsahti kumoon ja vetäytyi häpeissään pöytänsä ääreen, pitäen hyvänään aimo mällin. Siihen eivät sen illan seikkailut kuitenkaan loppuneet, sillä pojat viipyivät kylällä kauemmin kuin lupalippu myönsi ja saksalainen vahtipari alkoi heitä ahdistaa. Mistä lienee toinen vahti käsittänyt biljaardipallon, jota hän piti kaikeksi onnettomuudeksi kädessään. Heti alkoivat pojat syyttää vahteja varkaiksi ja ennen pitkää oli käynnissä tuima tappelu, josta meikäläiset kuitenkin selvisivät voittajina; ja sanomattakin on selvää että pallo jäi heidän saaliikseen. Kotimatkalla alkoi kuitenkin kinastus siitä, kenen pallo oli, ja mikäpäs siinä auttoi, se kysymys oli taas ratkaistava tappelulla. Puuskuttaen lyödä pänttelivät humaltuneet toverukset toisiaan öisellä nummella, siitä kehkeytyi tulinen kahakka, kunnes molemmat yhtaikaa kupsahtivat ojaan ja alkoivat silmäillä toisiaan, toistensa revityitä vaatteita ja verisiä kasvoja. Ja siinä heille selvisi, kuinka kurjaa oli sentään suomalaisten veljesten otella sillätavoin turhan tautta ja he syleilivät toisiaan ja pyytelivät toisiltaan anteeksi kyyneleet silmissä. Ja sitten alkoivat he yhdessä etsiä palloa, joka taistelun tuoksinassa oli vierinyt tiehensä. — Olin yksin kämpässä valveilla, kun he palasivat ja kamiinassa paloi kajasteleva tuli. He ryhtyivät esittämään minulle kurjaa riitaansa, yhä pyytäen anteeksi toisiltaan ja toisinaan kädestä puristaen. "Voi hyvä veli", sanoivat he minulle, "saatatko käsittää, kuinka kaksi näin hyvää kaveria turhan tautta ryhtyy tappelemaan. Suomalaiset miehet, jotka ovat tulleet tänne vapauttamaan maataan, taistelemaan maansa puolesta. Kyllä se on kurjaa." Sitten syntyi hiljaisuus ja kajastus heitteli heidän kasvoilleen valoja ja varjoja niin että näki heidän olevan humalassa vielä. Vihdoin lausui L. hartaasti, matalalla, hiljaisella bassollaan:
"Sydämettä, jumalatta ihminen se, jok' ei saata innostua kuoloon saakka puoltamahan Suomen maata."
Sitten otti hän punaisen biljardipallon taskustaan ja äänettöminä, kaikessa rakkaudessa ja sovussa, alkoivat toverukset heittää sitä hiljalleen kädestä käteen, kädestä käteen. Vihdoin he nukahtivat seinään nojaten, toisen pää painuneena toisen olkapäätä vasten. — Seuraavana päivänä L. sitten lähti, enkä häntä enää nähnyt.
— Hän oli parhaita ystäviäni, sanoin, kun nuorukainen vaikeni.
Samassa tultiin asemalle, ja minun oli lähdettävä.
— Ehkä saan esittää itseni, sanoin nousten.
Ja kun olimme lausuneet nimemme, sanoi hän:
— Tekin olette jääkäri.
— Niin olin, vastasin.
Sitten otin kapsäkkini ja lähdin, päättäen kertoa, minkä muistin keskustelusta junassa; ja sen olen nyt tehnyt.