Ei tarvinnut muuta kuin aseet, muuta kuin itse kulkea mukana, maata samassa tulessa, samassa ketjussa kuin miehetkin, näyttää tyytyväiseltä ja välinpitämättömältä, vaikka paleli, pakoittaa itsensä luotituiskussa tottuneen rauhallisuuteen ja väsyneenä teeskennellä virkeyttä, vanhalla Saksan-aikuisella tavalla hammasta purren. Muuta ei todellakaan tarvittu, kun kaikki kiukku katosi, tyytymättömyys hälveni ja muuttui rakkaudeksi, niin, suorastaan vallaksi, jonka rajattomuus oli miltei peloittava ja suunnattomasti lisäsi edesvastuun tunnetta. Jääkäreillä oli kuitenkin eri "meininki", kuuli sanottavan, he eivät pysytelleet syrjässä, vaan itse ensimäisinä syöksyivät tuleen; liioitellen heitä verrattiin toisiin.
Mikä riemu ajatella, että he nyt olivat kaikki kotona! Vaasaan oli saapunut koko vihreätakkisten pataljoona. Heitä oli juhlittu, koko isänmaa oli ottanut heidät kuin syliinsä, kantanut heitä käsillään, huutanut heille hurraata iloa täynnä. Kuinka mahtoikaan heidän sydämensä sykkiä! Mikä riemu loistikaan heidän kylmistä sotilaskasvoistaan! Ollapa siellä mukana!
Siis sittenkin oli täyttynyt heidän hartain toivonsa: päästä kotimaahan taistelemaan. Sittenkin oli osottautunut oikeaksi se rohkea vakaumus, joka heidät oli saanut lähtemään pitkälle matkalleen. Monesta epätoivoisesta hetkestä, monesta masentavasta tapauksesta huolimatta he olivat jaksaneet pysyä aatteelleen uskollisina ja nyt vei se heidät voittoon. Nyt heidät hajoitettiin ympäri maata. He saivat ryhtyä opettamaan toisia, valamaan omaa henkeään Suomen nousevaan armeijaan, omaa "voittamatonta vihaansa" ryssää kohtaan. He saivat nyt ruveta kylvämään sitä kallista siementä, joka oli kotoisin Lockstedtin tomuisilta kentiltä, Misse-joen myrkyllisiltä soilta, Riianlahden tykkien paukkeesta ja joka varmaan on maamme nuoressa polvessa kantava siunauksellisen sadon. Niin, koko sen opin, jonka vieraan maan spartalainen kouluutus oli heihin juurruttanut, olivat he nyt tilaisuudessa jättämään perinnöksi Suomen nuorelle armeijalle. —
* * * * *
On yö, kun tätä kirjoitan. Viereisestä huoneesta kuuluu miehistön raskasta hengitystä, kuorsausta; toisinaan joku unissaan äännähtelee kiihkeitä taistelusanoja. Verhottomasta akkunasta ammottaa synkkä, talvinen pimeys. Mutta näen kuin aamuruskon hohteen. Verisenä kajastaa se hyisen metsän takaa, levittäen purppuraisen palonsa yli taivaan. Ja mielikuvituksessani saa Suomen armeija nuoren, heräävän, kivikasvoisen jättiläisen hahmon, jonka hirmuisen käsivarren suoni ruskon punertamana suihkii vihaista vasken väkeä, joka ihmetellen nousee polvilleen, venytteleikse juopuneena oman voimansa tunnosta ja kohta, kohta karkaa pystyyn ja kuohuvan nuoruutensa kiihkossa murskaa kalliot ympäriltään… Hurjassa riemussa tahtoisin huutaa, huutaa yöhön, että sen synkeys pian on valkeneva, että armeija on voittava, että tämä yhtenä miehenä noussut kansa on saavuttava vapautensa. —
Te punaiset miehet, te, jotka makaatte ketjussa meitä vastapäätä! En vihaa teitä kaikkia, en halveksi teitä kaikkia. Moni teistä on urhoollinen, monella on horjumaton vakaumus asiansa oikeudesta ja monen paikka olisi oikeastaan meidän puolellamme. Mutta te olette saaneet myrkkyä. Teihin on tartutettu rutto, siksi on teidän kuoltava. Teille on tyrkytetty idän saastaa, jonka johtajanne ovat valheellisesti verhonneet vapauden ja kansanvallan purppuraan. Se on juurrutettu teihin jalona aatteena, jonka edestä te olette nousseet. Ja näitä johtajianne minä vihaan, sillä he pysyttelevät rintaman selkäpuolella ja antavat teidän hengellänne maksaa vallanhimoiset rikoksensa. Samoin ovat piileskelleet taka-alalla ne kurjat murhaaja- ja ryövärijoukot, jotka johtajienne toimesta harjoittavat kauheuksiaan ja jotka ovat liian pelkureita uskaltaakseen taisteluun. Te ette tiedä heistä mitään. Te olette parhain aines puolellanne. Mutta Suomen vapauden tie kulkee yli teidän ruumiittenne.
Niinhän on täälläkin. Ne miehet, jotka aikoinaan leimasivat jääkärit maankavaltajiksi, ovat nyt vetäytyneet pohjan perukoille ja huutavat sieltä vapisevin sydämin: "meillähän on jääkärit, meillähän on sotilaita Saksassa, miksi he eivät tule meitä vapauttamaan?" Ja ne miehet, joita te punaiset eniten vihasitte, ovat täältä poissa, heillä on perheet ja muut huolet, he ovat niin sairaita ja väsyneitä. Ei, teitä vastaan on noussut talonpoikain ja nuorten vankka muuri, niiden miesten horjumaton rintama, joita te toivoitte kenties riveihinne. Sillä he ovat nähneet sen taudin, joka teihin on tarttunut ja he ovat tahtoneet puhdistaa isänmaansa siitä. Kirous itään, joka saastan on tänne tuonut! Kadotus niille, jotka sata vuotta ovat sortaneet pientä, vapaata kansaa!
Ja kuitenkin: mitä ei kerran verellä ole saatu, sen vieras verettä viepi. Ehkä on tarpeellista, että veljen veri vuotaa. Ehkä sen vaatii vapautemme, ollakseen pysyväinen, ehkä sen vaatii sydämemme, jotka olivat liian hennoiksi herkistyneet. Siis virratkoon se nyt punertavin valoin! Kerran se huutaa kostoa! Ikuisena vihana se syöpyy sydämiin, vihana, joka suuntautuu itään. Ja kun tämä viha puserretaan rautaisen sotilaskurin alaiseksi, kun nuoreen armeijaan saadaan jääkärien heltymätön henki, silloin on Suomella ja koko sivistyneellä Europalla itää vastaan suoja, jota ei mikään murra, ei mikään voita ja kukista. — Suomen kansalla on nyt ruumiissaan mätä jäsen. Se on poistettava, poistettava spartalaisten tavoin, jotta kerran voitaisiin Spartan tavoin sanoa:
Siksi teit sa vaalis raskahan kuin rauta: mik on kuolon saalis sen ei elää auta.
Kalliolle kannoit heimon hentotarmon. Kuoleville annoit, annoit kuolon armon.