— Helvettiäkö niistä tyhjistä lupauksista!
— Suu kiinni, herra. Luuletteko pystyvänne käyttämään kivääriä, kun ette osaa hillitä edes suutanne? Odottaminen, se on sotilaan vaikein ja tärkein tehtävä ja se on ensin opittava. Hänen tulee odottaa päällikköään, ruokaansa, aseitaan, taistelua, määräyksiä, aina vain odottaa, kärsivällisesti ja tyynesti.
Yhä tyytymättömämpinä kiiluivat silmät; kuului sekavaa murinaa.
— Yli sata vuotta on Suomen kansa jaksanut odottaa vapauttaan. Te, jotka yritätte kulkea vapaaehtoisten merkeissä, ette jaksa muutamaa päivää odottaa kivääreitä. Oletteko suomalaisia vai ette?
Uhkaavan äänettömänä harjoitteli komppania kirisevässä pakkasessa. Mutta vieläkin sattui sille kompastus: saavuttaessa kotiin, kävi tuo onneton pysähdys, josta niin usein oli saarnattu, taaskin huonosti.
— Täyskäännös — tee! Eteenpäin — mars! kuului komento. Ja noin kolmisen kilometriä saivat pojat taivaltaa pysäyskäskyn ehtimiseen kajahtaessa.
Kun vihdoinkin, viivyttyämme tunnin yli määräajan, päästiin kotiin, niin joukossa sihisi kiukku. Tällaisiako jääkärit olivatkin? Yhtä töykeitä, vieläpä pahempia kuin Venäjällä palvelleet upseerit! Ärhentelivät ja pöyhkeilivät… Joku tuntui ymmärtävän ja koetti selittää, mutta häntä ei kuunneltu, sensijaan moitittiin uskomattoman osuvasti virheitä.
Kissan tavoin oven taakse kyyristyneenä kuuntelin miesten purkauksia kuin hiiden hurtan sipsutusta. Sydän sylkytti ja rintaa omituisesti nosti. Niin, antaa vihan syöpyä vereen, antaa kiukun koventaa ja kasvattaa sisua, antaa pakollisen nöyryytyksen lietsoa katkeruutta! Nyt se kohdistui minuun, mutta pian oli se suuntautuva toisaanne, viholliseen. Ja muistaen ankaraa Bade-herraa, minä siunasin häntä, kiitin jokaisesta vimmatusta sanasta, jokaisesta näännyttävästä harjoituksesta, jokaisesta "julmuudesta", jolla hän ymmärsi kasvattaa sotilaita, jääkäreitä, jotka uhkamielisinä lauloivat:
ei rintamme heltyä saata.
* * * * *