ENSIMÄINEN PÄIVÄ.
Heräsin voimakkaaseen huutoon: Aufstehen! (Ylös!).
Tuossa tuokiossa oli hypättävä vuoteelta, peseydyttävä, ja peseydyttävä kunnollisesti, rinta, kainalokuopat ja käsivarret oli huuhdottava kylmällä vedellä. Sitten oli järjestettävä vuode tarkkojen sääntöjen mukaan, peitteen piti olla määrätyllä tavalla poimutettu, eikä lakanassa saanut näkyä ryppyjä. Tupapoika ja vesipoika (Stubendienst, Wasserdienst), jotka valittiin vuorokaudeksi kerrallaan, ryhtyivät hommiinsa; edellinen lakaisi lattian, jälkimäinen nouti kyökistä kahvia. Huone oli niin kylmä, että permannolla oleva lätäkkö oli riitteessä, mutta kamiina ei vain toiminut.
Seitsemältä alkoi luento. Kokoonnuimme pöydän ympärille, istuen suorina palleillamme kuin pyhäkoululapset ja korpraali ryhtyi selittämään sotamiehen alkeellisimpia velvollisuuksia, kunniantekoa, käyttäytymistä esimiehiä kohtaan, tupajärjestystä. Sitten saimme kuulla pataljoonamme kokoonpanosta: meillä oli neljä tavallista jääkärikomppaniaa, yksi konekivääri- ja yksi pionieri-komppania, joissa yhteensä oli tätä nykyä alun toistatuhatta miestä. Johtajana oli majuri Bayer ja meidän komppaniamme päällikkönä hauptmanni Bade. Kullakin komppanialla oli omat saksalaiset luutnanttinsa, vääpelinsä ja aliupseerinsa, joiden rinnalla toimivat suomalaiset ylennetyt miehet. Näistä suomalaisista oli korkein herra nimeltään hauptzugführer (pää-joukkueenjohtaja), jonka olkalapuissa oli merkkinä kaksi valkeata nauhaa ristissä, ja johon arvoon ainoastaan yksi mies oli kohonnut. Sitten seurasi oberzugführer (yli-joukkueenjohtaja), poleteissa kaksi leveätä valkeaa nauhaa rinnakkain, zugführer (joukkueenjohtaja), jolla oli yksi leveä ja yksi kapea nauha, gruppenführer (ryhmänjohtaja), merkkinä leveä nauha, ja hilfsgruppenführer (apuryhmänjohtaja), olkalapuissaan kapea valkonauha. Heitä oli kaikkia kohdeltava esimiehinä, viimeksimainittua kuitenkin vain erikoistapauksissa…
Kesken luentoa tuli joku sisään suurella ryminällä. Upseeri ei hän ollut, koska hänen olkapäillään ei ollut kiiltäviä poletteja, mutta tuima katse pienistä, erittäin terävistä silmistä ja kauniiden verevien kasvojen ilme osoittivat, että hänelläkin oli käskyvaltaa. Korpraali karjaisi täyttä kurkkua: achtung! (huomio!), ja kimmahti pystyyn. Sitten astui hän reippaasti tulijaa kohti, pysähtyi kolmen askeleen päähän löi kantapäänsä yhteen, jotta raudoitetut korot napsahtivat, painoi kädet sivuilleen ja ilmoitti: "Tupa numero X luennolla." Huuto oli meitä säikäyttänyt. Ällistyneinä katselimme toisiimme, emmekä tienneet mitä tehdä. Vääpeli Höfelmeyer — nimen kuulimme myöhemmin — mulkoili meitä vihaisesti ja sanoi terävällä äänellä: weitermachen! (jatkakaa!). Korpraali opetti nyt, että tällaisen karjaisun kajahtaessa, oli joka miehen hypättävä jaloilleen, käännyttävä esimieheen päin ja asennossa seisten tuijotettava häntä suoraan silmiin, kunnes hän antoi luvan liikkua. Saksalaiset itse huusivat achtungia ainoastaan upseereille, mutta kunnioituksen merkiksi oli suomalaisten tapana tehdä se vääpeleillekin. — Höfelmeyer kuunteli hetkisen ja kääntyi sitten ovea kohti. Jälleen sama huuto. Ja nyt me jo ymmärsimme toimia.
Sitten luento jatkui: Kussakin komppaniassa oli kaksi luokkaa A ja B. B-luokkaan kuuluivat uudet tulokkaat nahkapojat. Heitä opetettiin erikseen, pienissä ryhmissä, alkaen voimisteluliikkeistä, joista vähitellen siirryttiin varsinaisiin sotilastemppuihin. He eivät saaneet poistua leirialueelta ilman komppanianjohtajan tai vääpelin lupaa ja heidän palkkansa oli pienempi. Kun he olivat harjoitelleet 8—12 viikkoa, pidettiin koe, jonka perusteella heidät muutettiin A-luokkaan. Tällöin saivat he olkalappuihinsa vihreän merkkinauhan, vihreän ja hienon jääkärin univormun, jota kuitenkin käytettiin ainoastaan sunnuntaina ja juhlatilaisuuksissa, heille maksettiin täysi sotilaan palkka s.t.s. 33 Saksan penniä päivältä, ja he saivat mennä luvatta kylälle.
Kun luento oli loppunut ja kello ehtinyt neljänneksen yli 8, alkoi kuulua äänekkäitä huutoja: heraustreten! (ulos!). Mekin asetuimme tuvan ovelle riviin ja korpraalimme johdolla marssimme tiiliparakin edustalle, joka oli komppanian kokoontumispaikka. Kaikilta portailta tulvi jääkäreitä. A-luokkalaisilla oli päässä kaski, tasapohjainen, kaksoiskotkalla varustettu nahkakypärä ja selässä tornisteri, sotilasreppu. B-luokalla sitävastoin ei ollut mitään taakkaa ja kasken asemasta kenttälakki; uusimmilla ei ollut edes kivääriä. Oli siinä huutoa ja hälinää, aseiden kalsketta, teräviä saksalaisia komentosanoja ja herra ties mitä. Korpraalit ilmoittivat vääpelille tupakuntansa miesluvun, sitten alkoi vääpeli tarkastaa, olivatko vaatteet ja varustukset kunnossa sekä saappaat puhtaina. Armias taivas, jos joltain sattui olemaan esim. nappi auki. "Te olette hullu. Te tulette alasti ulos. Kas kun olette muistanut vetää housut jalkaanne." Sellaista sai kuulla tarpeekseen ja joskus ei asianomainen edes tiennyt, mikä tuon sanatulvan aiheutti.
Kun tarkastus oli toimitettu, komennettiin miehet kahteen riviin ja jako neljään. A-luokalta se kävi kutakuinkin, mutta mitä kauemmas tultiin vasemmalle, jonne nahkapojat olivat asettuneet, sitä oudommalta se alkoi kuulua, kunnes aivan uudet miehet, joita ei vielä oltu opetettu, kokonaan vaikenivat. "Ain, stvai, trai, viir, ain, stvai, trai, vier", siihen malliin se luisti. Sitten tankattiin ryhmäkaartoja ja ojennuksia.
Viimein tuli komppanianjohtaja, valkealla hevosellaan ratsastaen. Komennettiin ojennus, sitten katse johtajaa kohti ja seisomaan liikkumattomana, kunnes tämä oli huutanut: huomenta, toinen komppania! ja siihen jyrisevällä äänellä vastattu: huomenta, herra hauptmanni! Tietenkin saksaksi, jolla kielellä kaikkinainen komennus suoritettiin. — Lopulta siitä kumminkin selvittiin harjoituskentälle vesitornin luo, jonne oli noin kilometrin matka.
Satoi lumiräntää. Käsiä palelti, mutta kintaita ei saanut käyttää näin "kauniilla ilmalla", vaikka niiden ehdottomasti tuli olla mukana, vyön koukkuun kiinnitettyinä. Ja alkoipa siinä sitten huuto ja temmellys, jonka kaltaista en ollut kuullut. Oltiin aivan kuin sodassa jo. Kaikkialla, niin kauas kuin saattoi nähdä, oli sotapoikia, sekä suomalaisia että saksalaisia. Etäämpänä harjoitteli joku osasto asentoa, seisoen liikkumattomana kuin paperiäijät. Toiset juoksivat, tähtäilivät, hajaantuivat ampumaketjuihin, heittäytyivät pitkäkseen märkään maahan. Kuului ampumista, kuularuiskun rätinää. — Alussa tämä hirmuinen huuto oudoksutti. Miksi näin raaka ärjyntä? Ymmärsihän sitä toki vähemmälläkin. Miksi alituisesti vihainen ja karkea äänensävy? Mutta meille selitettiin ylimielisesti, ettei meillä vielä ollut hajuakaan "disipliinistä" ja kehoitettiin yleensä pitämään suumme kiinni, silloin kun ei meiltä kysytty.