Tulkkina toimiva ryhmänjohtaja huomautti meille, että kaikki tähän asti saapuneet olivat allekirjoituksen tehneet, ja sitäpaitsi selitti, että jos me kieltäydymme, ei meitä suinkaan päästetä kotimaahan, vaan saamme Saksassa odotella rauhantaloa, todennäköisesti joudumme vankileiriin. Tämä ehkä tuntuu kovalta, mutta täytyy muistaa, että joukossamme olisi saattanut olla — ja olikin — venäläisiä vakoojia.

Näin ollen meillä tuskin oli muuta mahdollisuuttakaan kuin kirjoittaa. Omasta puolestani tein sen vallan kevein mielin. Upseeri puristi meitä kutakin kädestä, toivottaen menestystä uudelle uralle, ja niin saimme marssia tupaan.

Pöydällä oli meitä odottamassa läkkinen vesikannu täynnä höyryävää teetä, jota aina avulias korpraalimme oli noutanut, vaikkei se suinkaan kuulunut hänen toimiinsa. Äänettöminä ja kenties hiukan masentuneina ryypiskelimme sitä läkkisistä mukeistamme. Kellään ei tuntunut olevan jutteluhalua, ja korpraalimme, joka näytti ymmärtävän mielentilamme, vetäytyi nurkkaansa kirjoittelemaan, tekemättä ainoaakaan kysymystä.

Tuli maatapanon aika. Kun lattia oli lakaistu ja tupa kaikin puolin mallikelpoisesti järjestetty, alkoi yksi toisensa jälkeen riisuutua. Valot sammutettiin. Ulkona tohisi kylmä tuuli, joka tunkeusi koleana majaamme, kantaen korviini yksinäisen hanurin sävelen lähiparakista. Kynttilänliekki, jonka ääressä korpraalimme yhä työskenteli, hänellä kun oli oikeus valvoa myöhempään, lepatti rauhattomasti, heittäen omituisia varjoja hänen kasvoilleen. Vilusta väristen kääriydyin peitteeseeni katsellen korpraalin vakavia, tyyniä piirteitä ja kirjoittavaa kättä, joka näytti paremmin soveltuvan toisiin tarkoituksiin. Sitten muistin tovereitani, etenkin molempia polyteekkareita, jotka olivat hienosta kodista… Ovi avautui ja päivystävä ryhmänjohtaja astui sisään.

— Alle zu Hause? (Kaikki kotona?)

— Jawohl.

— Gute Nacht! (Hyvää yötä!)

Vallitsi hiljaisuus. Silloin tällöin kuului joku köhähdys, joku rauhaton käännähtely vuoteella. Vihdoin yhä useammasta kohden raskasta, tasaista hengitystä… Ajattelin kotimaata, entistä elämääni, Annaa… Mieleeni juolahti Ibsenin syvämietteinen paradoksi:

"Vain kadotettu on ikuisesti omaamme."

2.