Tavallisesti saivat uudet miehet noin pari viikkoa harjoitella ilman kivääriä, tehden vain voimisteluliikkeitä, käännöksiä, muodonvaihteluita ryhmässä j.n.e. Mutta meille annettiin aivan poikkeuksellisen pian ampuma-aseet, ja syynä siihen oli se, että meidätkin oli päätetty ottaa mukaan marssiharjoitukselle. Määränä oli marssia erääseen kylään, viipyä siellä yö ja palata seuraavana päivänä, ja ulkonaisen yleisvaikutuksenkin kannalta piti tietysti kaikkien olla samoin varustettuja.
Jo edellisenä iltana oli paljon touhua. Tornisteri, selkäreppu, oli järjestettävä; sen ympärille kiedottiin telttakangas ja sotamiehen harmaa ja hyvä palttoo, sisään pantiin drillichpuku, nauhakengät, sukat ja puhdistusvehkeet. Korpraalimme selitti meille käyttäytymistä marssilla ja jalkojen hoitoa, ja opetti meitä auttavasti käsittelemään kivääriä.
Aamulla komppania kokoontui määräpaikalleen, sen miesluku laskettiin, varustukset tarkastettiin ja annettiin lähtökäsky. Ja niin se alkoi. Samaa ykstoikkoista jumputusta kesti sitten tunti tunnin perään. Vapaata kyllä oli, sai jutella, laulaa ja tupakoida, miten vain miellytti. Mutta rivien täytyi pysyä suorina ja jokaisen piti kulkea 80 cm. päässä etumiehestään. Outoa tuo ankara järjestys kiusasi, pyrki astumaan edellä-olevan toverinsa kantapäille, eikä tahtonut osata katsella muualle kuin maahan, vaikka siitä nimenomaan oli varoitettu. Usein välimatka huomaamatta piteni, mutta silloin kuului heti terävä ja tyly: aufgehen!
Tiellä oli kuraa nilkkaan saakka ja taivaasta satoi lumiräntää, joka vaatteille pudotessa heti suli, kastellen pahasti. Jo parin kilometrin päässä pysähdyttiin hetkiseksi ja myöhemmin oli aina tunnin kuluttua, kuten marsseilla yleensä, kymmenen minuutin paussi, jolloin oli tilaisuus korjata, mitä oli epäkunnossa, esim. sukkaa, jos saapas hieroi. Saimme myöskin tietää sotaretkemme tarkoituksen: olimme ajamassa takaa vihollista, pionieri-komppaniaa, joka asetteli tiellemme esteitä ja ansoja.
Vähitellen alkoi tulla hiki vaatteitten yhä enemmän kastuessa. Tornisterin olan yli kulkevat hihnat pistivät tottumatonta kuin veitsellä solisluiden kohdalta, mutta sitä ei voinut auttaa, täytyi vain kestää. Ja aina vain samaa taivallusta. Häntäpää, jossa me nahkapojat kuljimme, oli hyvin kiusallisessa asemassa. Kun tielle sattui joku este, hidastutti se etumaisten kulkua ja tämä hitaus kasvoi rivin loppua kohti, niin että viimeisten miesten oli pakko kokonaan pysähtyä. Kun sitten jälleen pääsi vapaasti kulkemaan, pitenivät välit ja häntäpää sai juosta muutaman metrin. Tällaista nykäyksittäin kulkua oli suurin osa matkastamme. Pysäys ja juoksu, pysäys ja juoksu, ja väliin terävät, kiusaavat: aufbleiben! richtung! (ojennus!) vordermann! (etumies!).
Väsymyskin rupesi tuntumaan. Kun jalat juuttuivat liejuun ja saappaat ilmankin olivat painavat, ei niitä aivan tanssien enää nostellut. Puhe oli lakannut, sillä sekin uuvutti, kuului vain omituisia lyhyitä köhähdyksiä. Päät alkoivat painua jo hieman etukuukkaan. Hiljaisena, punoittavana ja höyryten vaelsi komppania eteenpäin…
Ruokaa saimme eräässä kylässä, suuressa huoneessa, jossa oli paljon pöytiä ja penkkejä ja joka näytti olevan vartavasten sotilasruokalaksi tehty. Keittoastiat irroitettiin tornisterista ja niiden kansiin sai kukin kauhallisen soppaa suuresta ammeesta. Muutamassa minuutissa oli huone niin täynnä hikoilevista ja kastuneista miehistä lähtenyttä höyryä, että tuskin kämmentään erotti.
Sitten taas eteenpäin. Alkoi jo hämärtää, mutta yhä jatkettiin matkaa, kunnes vihdoin vilahtivat näkyviin sen kylän tulet, jossa meidän oli määrä yöpyä. Lepäämään ei kuitenkaan vielä päästy, sillä ensin oli käytävä sotaa. Outona miehenä en juuri ymmärtänyt taistelun kulkua, olletikin kun se ryhmä, johon minä kuuluin, sai marssia pari kilometriä pientä metsätietä asettuakseen kenttävartioon. Sade oli lakannut, ilma muuttunut kylmemmäksi ja alkanut kovasti tuulla. Meitä palelti. Omituinen puistatus, joka johtui sekä väsymyksestä että vilusta, pani poikien hampaat kalisemaan, mutta karaistunut ryhmänjohtaja kertoi meille juttuja, mitenkä saksalaiset soturit olivat rintamalla saaneet vuorokausimääriä maata vetisillä soilla, tai kurjissa juoksuhaudoissa, joten ei kenenkään päähän pälkähtänyt valittaa.
Lopulta siitä kuitenkin selvittiin yösijoille, joita oli varattu kylän taloista. Useat ryhmät saivat kerrassaan oivallisen makuusuojan, minulla vain oli huono onni ja ehkäpä siihen osaksi vaikutti sekin seikka, että olin nahkapoika. Jouduin nimittäin muutaman navetan etehiseen, jos niin voi sanoa, ja tämä oli sangen kylmä, sementtipermannolla varustettu huone. Ruokaa saimme kyllä runsaasti ja hyvää, mutta olin liikaa rasittunut, voidakseni ahmia niinkuin olisi pitänyt ja niinkuin vanhemmat jääkärit tekivät. Ateria tarjottiin talonväen asunnossa ja ystävällinen isäntä kyseli loppumattomiin hankkeistamme kummallisella, vaikeasti ymmärrettävällä murteellaan. Mutta senjälkeen saimme vetäytyä koleaan makuupaikkaamme.
Lattialle oli tosin tuotu läjä pehkuja, mutta kun niistä pari miestä kahmasi alleen tukun, oli toisten tyytyminen miltei paljaaseen permantoon. Riisuutuminen ei tietenkään tullut kysymykseen, jo senkin vuoksi, että yöllä saattoi minä hetkenä tahansa tulla hälyytys ja varjelkoon, ellei silloin joka mies ollut heti täydessä kunnossa. Omasta puolestani en uskaltanut ottaa edes saappaita pois; nehän olivat nyt likomärät, ja kun ne olivat muutenkin rinnasta ahtaat ja kaiken lisäksi jalkani kävelystä turvonneet, en mitenkään olisi saattanut kylliksi nopeaan kiskoa niitä arkoihin jalkoihini. Löysin nurkasta vanhan nahan, levitin sen lattialle ja lopen väsyneenä ja viluissani heittäysin pitkäkseni, asettaen tornisterin pääni alle ja palttoon huolellisesti ympärilleni. Ulkona tuuli vinkui ja tohisi, tunkeutuen hataran oven läpi kylmänä viimana suojaamme. Unta ei vaan kuulunut. Olin kaikkeen vielä liian tottumaton, liian mukavista oloista lähtenyt ja ennen kaikkea liikaa rasittunut. Vääntelehdin levottomana, yskitti, hartioita pisti ja pakotti ja jalkoja kuumasi ja särki. Olisin kernaasti tupakoinut, mutta se oli tulipalon ehkäisemiseksi ankarasti kielletty. Mieli pyrki painumaan. Muistelin entisiä aikoja ja aloin hiljalleen epäillä, tokko olinkaan kykenevä sotamieheksi, tokko terveyteni voisi kestää näitä koetuksia. —