Jokaisen pitemmän marssin jälkeen toimitettiin jalkojen tarkastus. Kussakin tuvassa asetettiin jääkärit riviin palleille seisomaan, avojaloin ja lahkeet käärittyinä, jonka jälkeen lääkäri, usein myöskin vain sairaus-aliupseeri, teki tarkastuksensa ja määräsi pahimpien rakkojen omistajat revierstubeen, sairaalaan, apua saamaan. Tällaisten toimitusten suurin siunaus oli siinä, että joka miehen oli pakko pitää jalkansa puhtaina ja kunnossa, sillä sattuipa vaan esim. kynsien alla olemaan jotakin tummaa, sai siitä saarnan, jota ei hevillä unohtanut.
Minun veriset rakkoni näyttivät hyvin pahalta, joten jouduin, samoin kuin molemmat aikaisemmin mainitut polyteekkaritkin, sairaalaan. Yleensä eivät vanhemmat jääkärit mielellään näyttäneet jalkavikojaan lääkärille ja syynä oli se, että hoito oli melkoisen pintapuolista. Kun nimittäin päivystävä ryhmänjohtaja vei komppanian sairaat "reviiriin", sai ensinnäkin odottaa pitkän aikaa lääkärin tuloa. Vastaanottajana oli saniteetti-aliupseeri, vihreämekkoinen lihava ja velton näköinen mies, jota sanottiin täikenraaliksi, jopa niin yleisesti, etten hänen oikeata nimeään muistakaan. Tämä kohteli potilaita varsin ylimielisesti, varsinkin lääkärin poissaollessa, kyseli heidän tautinsa laatua ja teki purevia huomautuksia, ellei vaiva hänen mielestään ollut kylliksi vakava. Rakot hän puhkaisi ja pani niihin jotakin voidetta, sitten sai laputtaa tiehensä. Minut määrättiin kuitenkin aamulla uudestaan niitä näyttämään.
Sairaalassa lepäsi melkoinen joukko potilaita ja heidän vuoteittensa päähän oli valkealle paperille kirjoitettu taudin nimi. Kahdesti päivässä kävi lääkäri heitä katsomassa, he eivät saaneet tupakoida, eivätkä lähteä tupiin vierailulle. Terveimmät heistä siivosivat huoneen ja noutivat ruoan. Hoito, kuten sanottu ei ollut kovin huolellista, tuskinpa lääkärikään oli varsin kyvykäs; joka tapauksessa jääkärit luottivat vain meikäläiseen mieheen, tohtori Sahlmanniin, joka toimi saksalaisen rinnalla, ja jolla oli zugführerin arvo ja merkit.
Yöllä minua hyristytti. Uneni oli rauhatonta, kun käheä yskä tuontuostakin herätti minut. Koko ruumiini tuntui jäykältä ja turtuneelta, aivan kuin olisin saanut kovasti selkääni ja jäseniä pakotti. Olin varma, että tulisin sairaaksi, nyt jo tykytti suonissa kuume. Kaikkein onnellisemmassa tapauksessa voisin ehkä päästä influensalla, joka kotioloissakin oli minua monesti vaivannut. Aamupuolella vaivuin kuitenkin sikeään ja virkistävään uneen.
Heräsin tavalliseen aufstehen huutoon. Päivystävä ryhmänjohtaja seisoi ovella, kaski päässä ja vyö ympärillä, kuten virantoimituksessa olevalla sotilaalla ainakin. Hetken kuluttua teki hän joka aamu uudistuvan kysymyksensä: ist jemand krank? (onko kukaan sairas?) ja vastattuani sanomalla nimeni, merkitsi hän sen kirjaansa ja poistui. Oli suloista jäädä vuoteelle toisten kömpiessä kangistunein jäsenin pystyyn. Luentoakaan en malttanut kuunnella, vaan tarkastelin palleilla istuvia tovereitani. Molemmat polyteekkarit olivat perin kuitin näköisiä ja ylioppilas L. torkkui yrmeänä tuolillaan, sällismiehet vehkeilivät keskenään, "kapteeni" yksin oli tarkkaavainen. Pari päivää sitten oli tupaamme siirretty neljä muuta jääkäriä; näistä oli yksi vielä aivan nuori, kirkassilmäinen, vaaleatukkainen, lyhyt ja vilkas koulupoika, toinen pitkä, hieman velttoryhtinen ja niin hoikka, että näytti siltä kuin olisivat housut yksinään kävelleet, kolmas tummaverinen Ruotsin alamainen ja neljäs, ylioppilas N., rillinenäinen, hienosteleva ja aina tyytymätön herrasmies. Hän sattui juuri tänään olemaan tupapoikana ja suurella nautinnolla olin seurannut hänen lattianlakaisupuuhiaan, nyrpistyksiään ja epäröintiään. "Pitääkö sitä nyt thodellakhin? Tällaista en minä ole khoskaan tehnyt." "Sinusta nyt ei ainakaan tule soturia", ajattelin itsetykönäni. Eikä hänestä tullutkaan. Sillä varsin pian anoi tämä rusoposkinen nuoriherra vapautusta koko pataljoonasta huonojen silmiensä perusteella, ja onnistui siinä kuin onnistuikin.
"Parasta on sairaankin ruveta panemaan ryysyjä ylleen, kohta tullaan hakemaan", huomautti aina rauhallinen korpraali. Ja tuskin olin päässyt sietämättömän aroille jaloilleni, kun päivystäjä jo huusikin ovelta: Die Kranken heraus! (Sairaat ulos!) Vai niin, ajattelin, kovin rauhassa ei täällä potilaan anneta olla, ja lähdin ontumaan pihalle, missä oli jo toisia onnettomia odottamassa. Meidät järjestettiin riviin ja marssitettiin reviiriin.
Kuumemittari pistettiin kainaloon, kieltä katsottiin ja rintaa koputettiin. Sain aspiriinipulverin, jota tehoisata lääkettä täällä miltei aina määrättiin, olipa miehessä sitten umpisuolentulehdus tai munuaistauti. Päivän sain kuitenkin olla harjoituksista vapaana, en suinkaan kuumeen, mutta jalkojeni perusteella, jotka todellakin olivat huonossa kunnossa. Kun tästä kaikesta olin hieman ihmeissäni, selitti minulle muuan vanhempi jääkäri, että saksalainen soturi on joko kuollut, haavoittunut tai palveluskuntoinen, muita välimuotoja ei tunnettu. Vatsakatarrit ja influensat olivat turhia naistentauteja. — Tässä oli tietenkin liioittelua. On otettava huomioon, että reviiri oli paikka, jossa sairas sai vain ensi avun ja jossa hoidettiin lievempiä tauteja. Jos mies oli todellakin heikkona, lähetettiin hänet oikeaan sairaalaan, jossa huolenpito oli erinomaista ja ruokakin paljoa parempaa.
Vaikka sain jäädä harjoituskentältä pois, ei minulla silti ollut lupaa käydä vuoteeseen, sillä olin määrätty "sisäpalvelukseen". Tavallisesti vietiin tällainen potilas joko varastohuoneeseen järjestelemään tavaroita, tahi johonkin muuhun helppoon toimitukseen, mutta kukaan ei tullut minua ahdistelemaan. Istuskelin siis kaikessa rauhassa kotosalla, koettaen kykyni mukaan saada kamiinaa palamaan. Kirjoitinpa äidillekin. Kotimaahan menevät kirjeet pantiin avonaiseen kuoreen, johon osote oli kirjoitettu, tämä ynnä postimaksu vuorostaan suurempaan kuoreen, kaikki lähetettiin Berliiniin, jossa oli sensuuri, ja sieltä edelleen, ties millä keinoin, Tukholmaan. —
Kello kahden tienoissa, juuri kun meikäläiset olivat lähteneet iltapäiväharjoituksiin, tuli tupaamme, uusia vieraita, komeita ja suoria Pohjanmaan miehiä, jotka olivat hiihtäneet Merenkurkun yli. Kolme heistä oli ylioppilasta, loput neljä sitkeitä ja vankkoja talollisten poikia; yksi oli suoraa päätä viety sairaalaan, hän kun oli matkalla palelluttanut varpaansa ja sitäpaitsi joutunut tilapäiseen mielenhäiriöön, niin että toisten oli täytynyt väkipakolla kuljettaa häntä mukanaan. Huomasin selvästi, että tupamme teki heihin masentavan vaikutuksen, mutta merkillistä, sensijaan että olisin koettanut heitä jollakin lailla lohduttaa, minä päinvastoin olin heille suorastaan ilkeä. Niinpä esim. kun he aikoivat hakea ruokaa meidän puhtaiksi kuuratuilla astioillamme, huomautin tyynesti, ettei niitä sopinut ottaa, pakottaen miekkoiset tällä tavoin ensi töikseen pesemään ruostuneita pakkeja. Kamiina paloi niin kituen, että se niukasti antoi lämpöä, mutta siitä huolimatta selitin, kun pojat päivittelivät uutta asuntoaan, että mikäs täällä nyt oli ollessa, kun lämmityslaitoskin toimi, toista oli ollut meidän tullessamme. Olin tietoviisas kuin kokenut jääkäri ainakin, tyynesti kuvailin marssimatkaa kuin olisi se ollut yksinkertaisin asia maailmassa, mutta samalla salakavalasti korostaen sen vaivoja. Omituisinta on, että toverini, palattuaan harjoituksilta, alkoivat ilman muuta menetellä samalla tavoin, ja kuta hiljaisemmiksi ja alakuloisemmiksi uudet miehet tulivat, sitä tyytyväisemmiltä näyttivät vanhat. Kaiken lisäksi oli vastatulleitten vielä illalla tehtävä edellä kerrottu "lippuvala", ja äänettöminä kiipesivät he lukusalista palattuaan vuoteilleen ja kietoutuivat peitteisiinsä. Vasta silloin silmäni ikäänkuin aukenivat ja tunsin katumusta. Mitä oli ollut tämä ilkeys? Kostonhimoako, vahingoniloako siitä, että oli nähnyt toisten kärsivän samalla lailla kuin kerran itsekin? Kuinka pikkumainen onkaan sentään ihmisluonto… Minut valtasi niin hempeämielinen liikutus, että olin vähällä ruveta pyytelemään anteeksi. —
Kovin olin jäykkä ja rampa vielä seuraavanakin aamuna. Huojennukseksi sain ottaa nauhakengät harjoituksiin, ja vaikka rakot ensimältä olivatkin arat, niin ennen pitkää, kun rohkeasti ja hammasta purren astui, pärjäsi kipeilläkin jaloilla paremmin kuin ennen kotimaassa terveillä.